SAATTOHOITOTAKUU HOITAJAN SYDÄMESSÄ

Aloin tänään työpaikalla miettiä että paskanmarjat kun kirjoitustani ei ole julkaistu alkukesästä Ilkassa, joten laitan sen tänne, jotta porukka heräisi miettimään asioita. :

Ilkan mielipide (26.4) Jaana Honka Peräseinäjoki,on hieno asia että saattohoidosta keskustellaan. Kirjoitan mielipiteeni sekä sairaanhoitajan, että viimeiseen matkaansa valmistuvan potilaan omaisen näkökulmasta. Hoitajana koin avartavana saada lukea ajatuksiasi saattohoidon kivunlievityksestä ja elämästäsi paksunsuolen syövän diagnoosin kanssa. Saattohoitokoulutukseen, jo hoitajaksi opiskellessa, tulisi panostaa reilusti enemmän. Mielestäni jokainen potilas on oma persoonansa, ainutlaatuinen. Jokainen omainen ajattelee lähestyvää lähimmäisen kuolemaa eri tavallansa.

Kivunlievitys on asia, joka hoitoalalla paljon puhuttaa, syystäkin. Hoitajana yritän aina ajaa tehokasta kivunlievitystä, sillä potilaan ollessa terminaalivaiheessa, ei hän aina osaa, kykene tai uskalla tuoda kipujaan julki. Silloin on hoitajan tehtävä aistia kivut potilaan eleistä, liikkeistä, ilmeistä. Kivunhoidossa on turha säännöstellä terminaalivaiheessa. Paikassa, jossa työskentelen hoidetaan potilaan kivut parhaalla mahdollisella tavalla ja asiaan tartutaan heti, kun kipuja ilmenee. On väärin, mikäli omainen joutuu toivomaan jatkuvasti lisää kipulääkitystä, sillä jokaisen hyvän lääkärin ja hoitajan tulisi tulisi tietää, milloin potilaan kipulääkitys ei ole riittävä. Kun siirrytään saattohoitoon niin hoidetaan kipuja, annetaan parasta mahdollista perushoivaa ja huolenpitoa, ollaan läsnä potilaan itsensä sekä omaisten kanssa ja kaiken tämän keskellä kunnioitetaan potilaan omaa tahtoa hoidon suhteen ensisijaisesti.

Luulenpa, että kukaan hoitaja ei jätä potilasta tai omaista yksin pelkojen kanssa. Ei ole olemassa yhtän väärää kysymystä hoidon suhteen saattohoidossa potilaan tai omaisen suusta hoitajalle. On tärkeää, että saat vastauksia kysymyksiisi ja sinua kuunnellaan. Omaiset kokevat tärkeänä tietää pieniäkin asioita. Itselleni riitti kun rakkaalla omaisellani oli hyvä, levollinen asento, lämmin peitto, riittävä kipulääkitys ja hänen suutaan kostutettiin. Ennenkaikkea se, että minulle suotiin mahdollisuus pitää häntä kädestä kiinni ja hoitaja oli tarvittaessa vain kuuntelevana korvana. On vain todella valitettavaa, että usein hoitoalalla kiire työtahdin suhteen johtaa siihen, että aikaa omaisille jää aivan liian vähän. Toivoisinkin, että jokainen saattohoidossa oleva ja heidän omaisensa ottaisivat hoitajaa hihasta kiinni, jos kokevat että läsnä ollaan oltu liian vähän. Vaikka hoitaja ei olisi konkreettisesti läsnä, he ovat sitä omaisten luona ajatuksin. Eteen tulee tilanteita, joista mainitsit kun kuolevalla ei ole ketään lähiomaisia. Kyseiset potilaat hoidetaan yhtä hyvin kuin muutkin, hoitohenkilökunnan etiikka ajaa tätä asiaa.

Itsekin omaisena olleena, olen kokenut sen tuskan tilanteessa, kun olo on väsynyt ja voimaton. Tuntuu että mitään et voi tehdä ollessasi rakkaimpasi lähellä vuoteella. Silloin auttaa ajatus, että jokaisen hyvän hoitajan sydämestä löytyy se paljon puhuttu saattohoitotakuu. Voit luottaa että aikanasi tulet saamaan hyvää kivunlievitystä. Saattohoitopäätös tuntuu aina lopulliselta, mutta muistetaan että elämä ei lopu sinä päivänä kun saattohoitopäätös tehdään. Viimeisestä elinajasta voi tehdä joko surullista ja lohdutonta tai täyttää päivät niillä ihanilla asioilla, jotka ovat potilaalle tärkeitä.

Ja muistetaan se, että toivo on se pieni höyhenpukuinen, joka istuu sielussa. Aina on pieni mahdollisuus ihmeelle.