ELÄIMELLISTÄ MENOA

Kiinanharjakoira (Chinese crested dog) on alkuperältään kiinalainen rotu, mutta nykyinen isäntämaa on Iso-Britannia. Kiinanharjakoirista on kaksi muunnosta, karvaton ja powderpuff (puuterihuisku). Kiinanharjakoira on seurakoira ja elinikä yli kymmenen vuotta. Muita nimityksiä: harjis, puuterihuisku, naku. Meillä asustelee kyseisen rodun edustaja naku harjis, urospuoleinen kaveri. Kun hankin ensimmäistä koiraani kaksi vuotta sitten kriteereinä olivat: seurakoira, paino alta 10 kg, koira joka jaksaa lenkkeillä, mutta joka ei käy yliaktiiviseksi mikäli lenkkejä jää joskus välistä, avoin luonne, helppohoitoinen karva, mahdollisimman pitkä eliniän ennuste. Ja tietenkin mahdollisimman terve rotu. Tuttavallamme oli kiinanharjakoira-chihu yhdistelmä joka oli aivan mainion näköinen pakkaus. Silloin miehenikin sydän suli harjisrodulle ja minäkin otin itseasiassa ensimmäistä kertaa selville mikä ihastuttava rotu tämä oikein onkaan! Harjiksia näkee melko vähän vielä katukuvassa, Seinäjoella oon törmännyt alta kymmenkuntaan harjakoiraan. Rotu on ihana siitä, että kaikki yksilöt ovat juuri oman itsensä näköisiä. Harjiksia löytyy kaikista väreistä ja tasavärisinä, mutta useammin väri "rikkoontuu" etenkin  rinnalla ja kyljissä. Harjikset ruskettuvat helposti kesällä ja näyttävät aivan eri kavereilta talvi- ja sitten kesäaikaan. Ne rakastavat aurinkoa ja etsivät kotoa heti kevään koittaessa paikan maata mihin auringonsäteet sisälle koskettavatkin. Saunan kiukaan kun napsauttaa raksuttamaan, ei aikaakaan kun huomaa ystävän jo istuskelevan lauteilla odottamassa sitä saapuvaa lämpöä. Ja meidän Poka on ainakin aivan hullu saunomaan. Se jää aina jälkilöylyihinkin lauteille istuskelemaan, välillä naposta vettä ja loikoilu jatkuu :)

Koirakirjat. Voi kuinka niissä asioita roduista kaunistellaankaan. Luin yhden kiinanharjakoirakirjan kannesta kanteen ennen koiran hankintaa ja odotukset olivat kovat. "Aina vieraille ystävällinen, aina iloinen seurakoira. Ei metsästysviettiä.  Nopeasti omistajaansa kovin kiintyvä, joten yksinoloa kannattaa jo pienestä pitäen harjoitella kotona. " Jotakin tehtiin oikeinkin, nimittäin heti toisesta päivästä lähtien jätettiin pentu toviksi yksin kotiin. Ja siitä on tullutkin oikein mainio kotikoira, osaa käyttäytyä kotona nätisti eikä koe eroahdistusta tuhoamalla paikkoja. Vaikka tovin epäilin muuta kun ekalla viikolla avokkini kanssa saavuimme salilta ja koiran ininä kuului ulko-ovelle saakka. Oven avattuamme pentu roikkui pää alaspäin koiran aidassa takajalastaan. Oli kovaa yrittänyt hypätä pentuaidan ylitse, kun oli aika käynyt pitkäksi. Säikähtihän siinä ja sen jälkeen aitauksesta nopeaan luovuttiinkin, mutta samalla tiesin: tuossa yksilössä löytyy luonnetta :D 

Pee ei ole tavallinen harjis luonteeltaan. Se on mua kohtaa aika suojelevainen ja hätistää vieraat heti äreydellään "äippänsä" kintereiltä. Muutenkin se on tosi reviiritietoinen kaveri vieraille. Se haluaa itse tutustua eikä sen sydäntä voi valloittaa vieraan silittelyllä eikä lepertelyillä. Se on maailman paras kaveri kunhan vaan pääsee eroon arkuudestaan ja näkee ihmisiä useamman kerran ja ottaa ne tutuikseen. Sillä on kauheen hyvä muisti. Muistaa lenkillä vaaranpaikat ja muistaa naapureista ihmiset ja koirat ketkä eivät sille ole aina olleet välttämättä niitä kilteimpiä. Se on seurakoira varustettuna mahdottomalla vilkkaudella ja uteliaisuudella, metsästysvietti on aivan älytön. Pikkulinnut kiinnostaa, jäniksistä, kissoista ja fasaaneista puhumattakaan. Sitä ei kelle tahansa lapselle voi antaa lenkitettäväksi sillä hetken kuluttua kädestään ei löydä muutakuin tyhjän flexin! :D

Haastetta kaverin luonteessa riittää sillä se rakastaa omistajiaan liikaa ja suojelee heitä turhan paljon. Kokee olevansa boss talosssa. Sen tähden meillä onkin alkanut nyt täydellinen niin kutsuttu jääkausi koiralle, jonka kesto on kaksi viikkoa. Huh, huh! Täytyy miettiä että tämä on koko perheen parhaaksi. Koiraa ei saa huomioida millään tavoin, ei edes katsoa silmiin. Sille saa antaa vain normaalisti ruoat ja lenkittää. Tällä tavoin se alistuu alemmaksi hierarkiassa ja ottaa jatkossa käskyt paremmin vastaan. Paluuta vanhaan lepertelyyn ei ole enää koskaan. Koira kokee olonsa muutenkin turvallisemmaksi kun tietää että on omistajiensa alapuolella. Aion olla nyt kova. Tämä on kaikkien parhaaksi. Jääkaudelta paluu normielämään tulee tapahtua askel askeleelta. Ensin kutsutaan kerran päivässä luokse. Pikkuhiljaa edetään normiarkeen, mutta omistajien ehdoilla. Koiraa ei tulisi silittää silloin kun se sitä itse kerjää, ei antaa ruokaa silloin kun se sitä itse haluaa, vaan kaikki tulee tapahtua omistajien ehdoilla. Se otetaan paijattavaksi silloin kun omistajalla on siihen halua, ei silloin kun koira haluaa. Meillä se ainakin haluaa sitä kaiken aikaa!

Tämä koulutus tuli nyt viimeistään ajankohtaiseksi senkin vuoksi, että haluan että Pee ei olisi niin mahdottoman mustis sitten kun meille tulee loppukesästä kaveri harjis narttu taloon. Sen on helpompi varmasti hyväksyä ystävänsä kun tietää että molempien paikka on omistajien alapuolella. 

Ei ole epätavallista että kiinis elää jopa 16 vuotiaaksikin saakka. 
Päätin silloin kun vein perheemme vanhan rouvan Nuppu kissan eläinlääkäriin viimeiselle matkalleen, että jos joskus vielä hurahdan eläimen hankkimaan tulee sen elää yhtä hieno ja pitkä matka kuin Nupunkin, joka nukkuin pois 18 vuoden iässä. 

Eläimen lopettaminen on ollut elämän vaikeimpia päätöksiä. Siitä luopuminen askel askeleelta, päivä päivältä, tuntui kaikista pahimmalta. Se kun joutui miettimään meneekö rakkaan perheenjäsenensä viereen kun se nukkuu pois. Joskus mietin, että kunpa en olisi mennyt. Mutta toisaalta koin myös velvollisuudekseni, että Nuppua ja sen elettyä elämää on jonkun perheestä kunnioitettava niin paljon että sitä täytyy silittää kun se ummistaa viimeisen kerran silmänsä. Sen päivän itkin aamusta iltaan. Siitä on kulunut kohta 2,5 vuotta mutta muistan sen kuin eilisen. Itkin eläinklinikan pihalla Nuppu sylissäni avokilleni, pystynkö menemään sisälle, vie sinä kissa, eikun älä viekään, minä vien, en voi sittenkään, mutta kun mun täytyy olla kovana.... Huoh niitä ajatuksia pään sisällä. Ja mua vitutti kun kukaan ei ollut eläinlääkäristä kertonut, että ei ole hyvä antaa ruokaa ennen kyseistä toimenpidettä. Tottakai olin antanut Nupulle hyvän viimeisen aterian aamulla. Se oksenti aluksi ja en olisi halunnut nähdä eläimelleni niin tapahtuvan tuossa tilanteessa. Mua rauhoitti lääkärin sanat: olet tehnyt oikean päätöksen ja Nupulla on nyt hyvä olla, se eli kunnioitettavan pitkän ajan kissan elämää. Oli myös ihanaa kun lääkäri kuunteli että sydän ei enää lyö, sai varmistuksen asialle. 

Seuraavana päivänä soitin ja kerroin että haluankin ne tuhkat. Tuhkat painoivat 220 g ja ne saapuivat nätisti pakattuna lähipostiin. Siellä laatikossa oli meidän Nuppu, se pieni urhea kissa joka tärisi kerällä Alatien porraspäässä ja samalla mun pikkuveli sitä pelkäsi. Ja me kaikki hymyiltiin: eihän tuon ihanempaa otusta voi maa päällään kantaa. Nuppu eli hienon elämän ja sitä rakastettiin, rakastettiin ja paijattiin yhteensä neljän lapsen sylissä vuorotellen. Kaikkien eläimien kuuluisi elää yhtä hyvä elämä. Ja kaikkien ihmisten kuuluisi
ajatella noita tuntemuksia ja tiedostaa asia, että joskus ihmisen on oltava se viisas joka päättää kun eläimen elämä ei ole enään elämisen arvoista. 
Missä muruseni on? Se kappale soi päässäni hiljaa. Se kappale kuului radiosta kun ajeltiin takaisin kotiin eläinklinikalta hiljaa joulukuussa 2011. Ja minä tiesin minne sen murusen kuuluu mennä. Siskokset sirottelivat sen murusen Lehtimäelle mummulan pellon laitaan keväällä 2012, jossa se elämänsä juoksenteli, miljoonana hentona tuhkanpalasena. Kuiskattiin tuuleen: nyt sun on hyvä olla. 

Nyt lenkille tuon rakkauspakkauksen kanssa! Aurinkoa kaikille ja kohdelkaa eläimiänne hyvin, heillä on vain teidät <3