--- KARUSTI LÄHELLÄ, KAUNIISTI KAUKANA ---

Kuoret. Ne ihmisestä jää kun hän poisnukkuu. Olet ihan siinä vieressä ja et ole tuntea sitä ihmistä enää vaikkakin juuri hiljattain olet hänet nähnyt. Kun hetken katselet, huomaat että siinä ei voi olla kukaan muu, mutta minne se sisin ihmisestä on viety? Minne se on mennyt. Tunnet sen omissakin jäsenissäsi että kyseisestä huoneesta on hetki sitten lähdetty. Hänen on hyvä olla. Kaikki tuska ja kipu takana, matkalla jonnekin niin tuntemattomaan mutta samalla niin hyvään paikkaan.  Seisot vierellä ja tiedät: ei hän ei ole siinä. Mutta kun tarpeeksi katsot näet hänen hymynsä ja sen että peitto heilahtaa, hiiren hiljaa ja hennosti, mutta se heilahtaa rinnan kohdalta. Huoneessa on  viileä. Ei tuulahdusta mutta hieman viileä ja samalla karu ilma. Ilma ei tuoksu yhtään miltään, mutta samalla se tuoksuu hivenen pysähtyneeltä.Tältä tuntuu kuoleman läsnäolo.

Vaitiolovelvollisuuteni vuoksi, kuinka mielelläni kertoisinkin tarkemmin, en voi kertoa kaikkea minun ja sen naisen kohtaamisesta. Hän sairasti syöpää ja omasi ihastuttavan elämänasenteen. tapasin hänet ensimmäisen kerran noin kolme vuotta sitten kun hän tuli osastolle minun ollessa yövuorossa. Jokin siinä kohtaamisessa oli sellaista että muistan hänen tulonsa osastolle. Siltä seisomalta olimme samalla aaltopituudella ja tunsin kyseisen ihmsen hyvyyden. Juttelimme yöllä pitkään kuin olisimme ennenkin jo tunteneet kunnes päätin että hänen on saatava unta ja minun on jatkettava töitäni. Viikon verran silloin nähtiin, melkein joka päivä. Kehuin kuinka kaunis peruukki hänellä oli, täydelliset raidat. Sitten meni aikaa, vuosi ainakin. Seuraavaksi osastolle tuli kovin muistamaton, pitkä ja hieman pelottavakin mies. Mutta kun kyseinen mies hymyili ja kertoi hänen rakkaastaan, ajattelin että suhteen on oltava ainutlaatuinen. Loppuviimeksi mies ei enää tuntenut muitakuin kyseisen rakkaansa ja yhtenä päivänä hänen huoneeseen mennessään hän piteli puolisoaan sängyn laidalla kädestä ja katsoi minuun hymyille: tässä se nyt on, mun oma rakas. Aviovaimolla oli vielä hienompi peruukki kuin se täydellisen suklaanruskearaitainen, raidat olivat tällä kertaa vaaleampia mutta kauniita, se istui kuin valettu. Tämä oli se sama nainen jota hoidin hänen tullessaan kyseisenä edellä kertomananiyönä osastollemme. Me kaikki hymyilimme ja tiesimme heidän suhteensa olevan ainutlaatuinen.

Meni pari viikkoa. Olin taas yövuorossa. Oli raskas ja kiireinen yö. Aamuyöllä noin klo 5 kuulin vesihanan juoksevan, jotenkin tiesin mennä huoneeseen kuusi. Siellä tämä autuaan tietämätön mies oli heittänyt "saunanpyyhkeen" olalleen ja suihkutteli itseään vaatteet päällä. Tuumasi vain että tuli tarve saunomaan. Kuivasin hänen likimärät sukat, vaihdettiin kuivat vaatteet ja peittelin hänet petiin. Hän sanoin yhden sanan: Kiitos.

Hän oli silloin samassa pedissä peiton alla tietämättömänä elämän käänteistä, samassa huoneessa ja samassa sängyssä jossa tänään makasi hänen puolisonsa kuoret.

Lupasin kyseiselle naiselle meneväni häntä katsomaan osastolle joskus. Hän tuli aina töissä meille juuri minun vuoroni aikana hoitoon hakeutumaan, sattumalta. Viimeksi kun kunnolla keskustelimme hän sanoi että ihana että olet täällä ja muistutti kuinka mukavalta oli tuntunut kun olin kysynyt hänellä toissakerralla että kuinka hänen miehensä voi. Hän oli otettu että joku muisti sen autuaan osastolla tietämättömänä välillä vaellelleen vaarin. Sen joka väitti ampujan istuvan punaisessa autossa ulkona ja tulevan hetkenä minä hyvänsä sisälle. Sen joka oli tyytyväinen vaikkakin huoneen sälekaihtimet olivat rikki. Sillä olihan murhaajaa välillä pitänyt vaklia, eihän sellaisten kaihtimien läpi nähnyt kunnolla ilman remppaa.

Eilen olin mummaa menossa katsomaan työvuoroni jälkeen. Pappi oli käymässä. Päätin että menen tänään ja toivon parasta että hän on vielä tässä maailmassa. Työvuoroni loppui neljältä. Eilen mulle tuli tunne, että mitä jos hän nukkuisikin pois juuri silloin kun menen hänen luokseen toivottamaan matkaa parempaan.
En päässyt lähtemään tasan klo 16, vaan klo 16:15. Vartin yli neljä olin hänen vierellään. Kysyin saako huoneeseen mennä ja minulle tuttu, ihana hoitaja otti minua hartiasta ja sanoi että mumma on nukkunut pois klo 16:05. En miettinyt mitä sanon. Sanoin "Hitto, en ennättänyt." Olin niin pettynyt. Kyyneleet valuivat silmiini ja sanoin hoitajalle: "Lupasin tulla häntä katsomaan". Sitten nielaisin kyyneleeni ja muistin että olen vielä työvaatteissa, vaikkakaan en työaikana. En voisi alkaa vollottamaan muiden nähden käytävällä. Tuttu, lämmin hoitaja katsoi minuun ja sanoi: " Mutta sinähän tulit ja se on tärkeintä". Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä. Olin ensimmäinen huoneessa hänen vierellään ennen omaisia. Silloin osastolla kun hän tuli, silloin siinä kun hän oli lopullisesti lähtenyt. Tiesin että nyt hänen on hyvä olla. Ja näin sen. Peitto heilahti hivenen hiljaa. Kuulin hänen sanovan: Kiitos kun tulit vielä luokseni. Jos olisin päässyt työvuorosta niinkuin olisi pitänyt, olisin ollut hänen vierellään hänen ottaessaan viimeiset annokset elämän ilmaa.
En ollut. Mutta tiedän, että niin oli tarkoitettu. Hän halusi minun näkevän että hänellä on rauha olla.

Laskin käteni hänen oikean kätensä päälle, peiton syrjälle. Kuiskasin ääneen: "Olit hieno nainen, hyvää matkaa tielle parempaan".

Erityisen, mieleenpainuvan ja lämpöisen naisen muistolle.