ELÄIMELLISTÄ MENOA

Kiinanharjakoira (Chinese crested dog) on alkuperältään kiinalainen rotu, mutta nykyinen isäntämaa on Iso-Britannia. Kiinanharjakoirista on kaksi muunnosta, karvaton ja powderpuff (puuterihuisku). Kiinanharjakoira on seurakoira ja elinikä yli kymmenen vuotta. Muita nimityksiä: harjis, puuterihuisku, naku. Meillä asustelee kyseisen rodun edustaja naku harjis, urospuoleinen kaveri. Kun hankin ensimmäistä koiraani kaksi vuotta sitten kriteereinä olivat: seurakoira, paino alta 10 kg, koira joka jaksaa lenkkeillä, mutta joka ei käy yliaktiiviseksi mikäli lenkkejä jää joskus välistä, avoin luonne, helppohoitoinen karva, mahdollisimman pitkä eliniän ennuste. Ja tietenkin mahdollisimman terve rotu. Tuttavallamme oli kiinanharjakoira-chihu yhdistelmä joka oli aivan mainion näköinen pakkaus. Silloin miehenikin sydän suli harjisrodulle ja minäkin otin itseasiassa ensimmäistä kertaa selville mikä ihastuttava rotu tämä oikein onkaan! Harjiksia näkee melko vähän vielä katukuvassa, Seinäjoella oon törmännyt alta kymmenkuntaan harjakoiraan. Rotu on ihana siitä, että kaikki yksilöt ovat juuri oman itsensä näköisiä. Harjiksia löytyy kaikista väreistä ja tasavärisinä, mutta useammin väri "rikkoontuu" etenkin  rinnalla ja kyljissä. Harjikset ruskettuvat helposti kesällä ja näyttävät aivan eri kavereilta talvi- ja sitten kesäaikaan. Ne rakastavat aurinkoa ja etsivät kotoa heti kevään koittaessa paikan maata mihin auringonsäteet sisälle koskettavatkin. Saunan kiukaan kun napsauttaa raksuttamaan, ei aikaakaan kun huomaa ystävän jo istuskelevan lauteilla odottamassa sitä saapuvaa lämpöä. Ja meidän Poka on ainakin aivan hullu saunomaan. Se jää aina jälkilöylyihinkin lauteille istuskelemaan, välillä naposta vettä ja loikoilu jatkuu :)

Koirakirjat. Voi kuinka niissä asioita roduista kaunistellaankaan. Luin yhden kiinanharjakoirakirjan kannesta kanteen ennen koiran hankintaa ja odotukset olivat kovat. "Aina vieraille ystävällinen, aina iloinen seurakoira. Ei metsästysviettiä.  Nopeasti omistajaansa kovin kiintyvä, joten yksinoloa kannattaa jo pienestä pitäen harjoitella kotona. " Jotakin tehtiin oikeinkin, nimittäin heti toisesta päivästä lähtien jätettiin pentu toviksi yksin kotiin. Ja siitä on tullutkin oikein mainio kotikoira, osaa käyttäytyä kotona nätisti eikä koe eroahdistusta tuhoamalla paikkoja. Vaikka tovin epäilin muuta kun ekalla viikolla avokkini kanssa saavuimme salilta ja koiran ininä kuului ulko-ovelle saakka. Oven avattuamme pentu roikkui pää alaspäin koiran aidassa takajalastaan. Oli kovaa yrittänyt hypätä pentuaidan ylitse, kun oli aika käynyt pitkäksi. Säikähtihän siinä ja sen jälkeen aitauksesta nopeaan luovuttiinkin, mutta samalla tiesin: tuossa yksilössä löytyy luonnetta :D 

Pee ei ole tavallinen harjis luonteeltaan. Se on mua kohtaa aika suojelevainen ja hätistää vieraat heti äreydellään "äippänsä" kintereiltä. Muutenkin se on tosi reviiritietoinen kaveri vieraille. Se haluaa itse tutustua eikä sen sydäntä voi valloittaa vieraan silittelyllä eikä lepertelyillä. Se on maailman paras kaveri kunhan vaan pääsee eroon arkuudestaan ja näkee ihmisiä useamman kerran ja ottaa ne tutuikseen. Sillä on kauheen hyvä muisti. Muistaa lenkillä vaaranpaikat ja muistaa naapureista ihmiset ja koirat ketkä eivät sille ole aina olleet välttämättä niitä kilteimpiä. Se on seurakoira varustettuna mahdottomalla vilkkaudella ja uteliaisuudella, metsästysvietti on aivan älytön. Pikkulinnut kiinnostaa, jäniksistä, kissoista ja fasaaneista puhumattakaan. Sitä ei kelle tahansa lapselle voi antaa lenkitettäväksi sillä hetken kuluttua kädestään ei löydä muutakuin tyhjän flexin! :D

Haastetta kaverin luonteessa riittää sillä se rakastaa omistajiaan liikaa ja suojelee heitä turhan paljon. Kokee olevansa boss talosssa. Sen tähden meillä onkin alkanut nyt täydellinen niin kutsuttu jääkausi koiralle, jonka kesto on kaksi viikkoa. Huh, huh! Täytyy miettiä että tämä on koko perheen parhaaksi. Koiraa ei saa huomioida millään tavoin, ei edes katsoa silmiin. Sille saa antaa vain normaalisti ruoat ja lenkittää. Tällä tavoin se alistuu alemmaksi hierarkiassa ja ottaa jatkossa käskyt paremmin vastaan. Paluuta vanhaan lepertelyyn ei ole enää koskaan. Koira kokee olonsa muutenkin turvallisemmaksi kun tietää että on omistajiensa alapuolella. Aion olla nyt kova. Tämä on kaikkien parhaaksi. Jääkaudelta paluu normielämään tulee tapahtua askel askeleelta. Ensin kutsutaan kerran päivässä luokse. Pikkuhiljaa edetään normiarkeen, mutta omistajien ehdoilla. Koiraa ei tulisi silittää silloin kun se sitä itse kerjää, ei antaa ruokaa silloin kun se sitä itse haluaa, vaan kaikki tulee tapahtua omistajien ehdoilla. Se otetaan paijattavaksi silloin kun omistajalla on siihen halua, ei silloin kun koira haluaa. Meillä se ainakin haluaa sitä kaiken aikaa!

Tämä koulutus tuli nyt viimeistään ajankohtaiseksi senkin vuoksi, että haluan että Pee ei olisi niin mahdottoman mustis sitten kun meille tulee loppukesästä kaveri harjis narttu taloon. Sen on helpompi varmasti hyväksyä ystävänsä kun tietää että molempien paikka on omistajien alapuolella. 

Ei ole epätavallista että kiinis elää jopa 16 vuotiaaksikin saakka. 
Päätin silloin kun vein perheemme vanhan rouvan Nuppu kissan eläinlääkäriin viimeiselle matkalleen, että jos joskus vielä hurahdan eläimen hankkimaan tulee sen elää yhtä hieno ja pitkä matka kuin Nupunkin, joka nukkuin pois 18 vuoden iässä. 

Eläimen lopettaminen on ollut elämän vaikeimpia päätöksiä. Siitä luopuminen askel askeleelta, päivä päivältä, tuntui kaikista pahimmalta. Se kun joutui miettimään meneekö rakkaan perheenjäsenensä viereen kun se nukkuu pois. Joskus mietin, että kunpa en olisi mennyt. Mutta toisaalta koin myös velvollisuudekseni, että Nuppua ja sen elettyä elämää on jonkun perheestä kunnioitettava niin paljon että sitä täytyy silittää kun se ummistaa viimeisen kerran silmänsä. Sen päivän itkin aamusta iltaan. Siitä on kulunut kohta 2,5 vuotta mutta muistan sen kuin eilisen. Itkin eläinklinikan pihalla Nuppu sylissäni avokilleni, pystynkö menemään sisälle, vie sinä kissa, eikun älä viekään, minä vien, en voi sittenkään, mutta kun mun täytyy olla kovana.... Huoh niitä ajatuksia pään sisällä. Ja mua vitutti kun kukaan ei ollut eläinlääkäristä kertonut, että ei ole hyvä antaa ruokaa ennen kyseistä toimenpidettä. Tottakai olin antanut Nupulle hyvän viimeisen aterian aamulla. Se oksenti aluksi ja en olisi halunnut nähdä eläimelleni niin tapahtuvan tuossa tilanteessa. Mua rauhoitti lääkärin sanat: olet tehnyt oikean päätöksen ja Nupulla on nyt hyvä olla, se eli kunnioitettavan pitkän ajan kissan elämää. Oli myös ihanaa kun lääkäri kuunteli että sydän ei enää lyö, sai varmistuksen asialle. 

Seuraavana päivänä soitin ja kerroin että haluankin ne tuhkat. Tuhkat painoivat 220 g ja ne saapuivat nätisti pakattuna lähipostiin. Siellä laatikossa oli meidän Nuppu, se pieni urhea kissa joka tärisi kerällä Alatien porraspäässä ja samalla mun pikkuveli sitä pelkäsi. Ja me kaikki hymyiltiin: eihän tuon ihanempaa otusta voi maa päällään kantaa. Nuppu eli hienon elämän ja sitä rakastettiin, rakastettiin ja paijattiin yhteensä neljän lapsen sylissä vuorotellen. Kaikkien eläimien kuuluisi elää yhtä hyvä elämä. Ja kaikkien ihmisten kuuluisi
ajatella noita tuntemuksia ja tiedostaa asia, että joskus ihmisen on oltava se viisas joka päättää kun eläimen elämä ei ole enään elämisen arvoista. 
Missä muruseni on? Se kappale soi päässäni hiljaa. Se kappale kuului radiosta kun ajeltiin takaisin kotiin eläinklinikalta hiljaa joulukuussa 2011. Ja minä tiesin minne sen murusen kuuluu mennä. Siskokset sirottelivat sen murusen Lehtimäelle mummulan pellon laitaan keväällä 2012, jossa se elämänsä juoksenteli, miljoonana hentona tuhkanpalasena. Kuiskattiin tuuleen: nyt sun on hyvä olla. 

Nyt lenkille tuon rakkauspakkauksen kanssa! Aurinkoa kaikille ja kohdelkaa eläimiänne hyvin, heillä on vain teidät <3 

KÄYTÖSHÄIRIÖINEN KOIRAN OMISTAJA KOULUTTAUTUU

Aurinkoista sunnuntai iltaa! 
Viikko on ollut täynnä toimintaa. Kelit on vaihdelleet hurjasti, välillä ihana lämmin auringonpaiste hyväilee kasvoja mutta heti kun aurinko menee umpeen ei tietoakaan keväästä. Sen verran hurja oon ollut että jo kesäpyörillä tohdin ajella ja kesäkalusteet tuli tänää putsattua ja hinattua etupihalle :) Oon oottanut pari päivää tän päivän hiilaritankkauksia ja kas kummaa ei niistä oo kunnolla tullut kyllä nautittua kun flunssa meinaa jälleen iskeä. Jumankauta, en muista tälläista aikaa että ois aina kerran kuussa ollut kipeenä. Mä niin toivon että pääsis ens viikolla vetämään kunnon tehoilla uutta treeniohjelmaa (jipiiiii!!) heti huomisesta alkaen. Oon intoa täynnä sen suhteen. Viisjakoisella ohjelmalla treenit jatkuu, mutta melkosta settiä luvassa. Huh huh! Valmentajalle oli viikonloppuna uuteen saliohjelma sähköpostiin vastattava vain että oon valmis uusiin haasteisiin mutta soijaa pukkaa! :D Ei siinä, tätähän mä oon todentotta toivonutkin että sais haastaa itsensä salilla kunnolla. Tuo uutta motivaatiota kun saa eri ohjelman 12 viikon jälkeen. Ja sit meinaan vaihtaa myös kuntosalia alkukesästä hieman laajemman salivalikoiman saliin, katsotaan tuottaako tulosta, uskon et tuottaa. 

Keskiviikkona viettelin rentouttavan vapaapäivän kesken työviikon ja se päivä menikin Tampereen päässä. Istuttiin pikkuveljen- sekä siskon kanssa Tampereen kahvilassa. Nähtiin porukalla pitkästä aikaa ja puhuttiin suut puhtaiksi. Mulla on ollutkin noita tyyppejä iso ikävä, ihana oli nähdä. Millan kans käytiin tiistaina treenaamassa Albatrossilla, joka oli kyllä viihtyisä, aika suuri kuntosali Tampereen sykkeessä. Ei siellä paljon naisiameidän lisäksi näkynyt salin puolella, mutta ehkä me vaan satuttiin sellaiseen hiljaisempaan aikaan. Mahtava vetää välillä yhteistreenejä, vaikkakin on erilaiset ohjelmat siskon kanssa, mutta tavoitteet on molemmilla kuitenkin lavalle saakka :) Tuo hyvää tsemppiä vaihtaa treenikuulumisia toistemme kanssa. 
Kävin ihanassa sisustuskaupassa lähellä äidin asuntoa, Laukontorin laidalla. Sieltä tarttu mukaan kermakko ja pieni tarjoilulautanen, luksusta arjen keskelle. 
Matin tapasinkin sitten keskiviikkona ja voin sanoa että taas jännitti. Mikä ihme siinä on. Mietin näkyykö kropassani ollenkaan toivottuja muutoksia, lähinnä mielenpäällä ei ollut syömiset, sillä nehän on sujuneet ohjeiden mukaan, vaan mietitytti onko kunto edistynyt kun on jäänyt sairastelun vuoksi joitakin treenejä välistä. Olihan se edistynyt :) Palaute oli taas pelkästään positiivista. Etureidet ovat ottaneet lihasta kuulemma takareisiä enemmän ja seuraavaan ohjelmaan tuleekin ekstra takareisiliikkeitä. Pakarat saivat kehuja. Vatsapalikoista erottuu hienosti kaks ylintä kerrosta. Ojentajat ottaneet hyvin lihasta vastaan ja ne olkapäät, ne ovat näkyvissä, ihanaa! Matti sanoi lopuks että ensitapaamisella olin laiheliini, nyt treenattu nainen :)
Näitä kommentteja on kiva kirjoittaa ylös blogiin, jotta muistaa joskus tulevaisuudessa nuo mukavat kokemukset välietappien tapaamisista. 

Loppuviikosta käytin Peen eläinlääkärissä jo vakiintuneessa eläinlekurissa Mai Vetillä. Voin lämpimästi suositella kyseistä paikkaa. Aina ollut hyvää ja laadukasta palvelua saatavilla. 
Merja Vuorus hoitaa meidän koiran ja siinä on kyllä sydämmellinen ja osaava eläinlääkäri. Alle 100 euron sai käynnin kennelyskä rokotteella, ihonalaisten pattien tsekkauksessa, silmien tutkimisessa johon saatiin ab tipat sekä päälle vielä pientä käytösneuvontaa kun sitä pyysin.
Meillä on alkanut kotona tästä päivästä lähtien seuraavat kaksi viikkoa kova koulutus koiralle. Tai no jos suoraan sanotaan on tämä omistaja neiti hieman apein mielin kun ei saa tuota rakasta nyt kahteen viikkoon huomioida millään lailla. Tulee olemaan vaikeaa, mutta aion olla kovana. Pakko palauttaa johtajuus tässä perheessä sille kenelle se kuuluu eli perheen naiselle! :D

Uus yllättävän hyvä tuttavuus

Ystävä kävi kylässä :)

Lenkkipolun varrelta

Pakollinen äässikuva joka tulee olla jokaisen fitnessnaisen sivuilla, hah!

          PIDÄ KATSEESI TÄHDISSÄ - JA JALAT MAASSA

Kuulumisia viikonlopun keskeltä :) Tovi sitten istahdin kotisohvalle päivän päätteeksi. Kävin koissulin kanssa 40 min lenkillä ja testasin ekaa kertaa puhelimen Sport Trackeria, joka oli muuten ihan oiva kapistus. Mielenkiintoista seurata tehtyjen lenkkien pituuksia. Keskinopeus näytti nyt olevan 6.6 km/h, joka sattuu olemaan tismalleen sama nopeus millä usein juoksumatolla löntöstelen. Saa jotain uutta mielenkiintoa noihin välillä hieman tympeisiinkin koiran kanssa lenkkeilyihin.

Vitsit musta tuntuu että oon syönyt ihan sikana tänä viikonloppuna. Periaatteessa oon syönyt normimäärän, mitä hiilaritankkauspäivänä muutenkin oisin syönyt. Noo, jos suoraan sanotaan niin överiks on mennyt. 
Mutta kun tuli aloitettua korotetuilla hiilareilla jo eilen illalla Amarillon antimilla. Oltiin istumassa iltaa Piritan, Niinan ja Päivin kanssa ja oli kyllä taas voimaannuttava tapaaminen :) Hyvien ystävien kanssa tunnit tuntuvat lähinnä minuuteilta. Puolet ajasta mollatiin toinen toistamme ja naurettiin toistemme kustannuksella. 
Iltaa ois voinut jatkaa pidemmällekin, mutta useimmilla meistä on kuitenkin ne tenavatkin ketkä kotosalla odottavat. Ei meinaa vieläkään ymmärtää että ollaan kohta kolmikymppisiä, huh heijakkaa! 
Niin.. siis taas siihen iänikuiseen syömiseen. Mun lemppariaihe :D Amarillossa Crunchy Chicken Amazone setti (alta 1kg.. ) Tänään aamusta puuro maitoon höystettynä mansikoilla, raejuustolla ja mehukeitolla, siihen kylkeen porkkanasämpylää täytteillä sekä kahvi ja vanukas. Eikä siinä vielä kaikki, todellakaan.. Sofian valmistujaisissa/bikinifitnessurakka kemuissa tuli otettua kaks lautasellista makeaa ja seuralaiseks pala kinkkupiirakkaa. Napa kiittää jälleen. Uh. Toivon mukaan myös valmentaja ens viikolla. 

Tänään tapahtui jännä juttu kaupungilla. Olin ostamassa kaverille lahjaa ja aattelin nopsaan kävästä H & M: ssä vaikkakin yritän olla kannattamatta kyseisen kaupan tuotteita periaatesyistä. Olin jo lähdössä ovilla poispäin kunnes huomio kiinnittyi kevään uutuus farkkushortseihin. Valtas se tuttu tunne ja ääni sisällä sanoi : kävele äkkiä, kukaan ei halua nähdä sun läskijalkojas. Kuitenkin otin ne valkoiset farkkushortsit käteen ja menin sovittamaan pelon sekaisin tuntein, mietin kuinka tyhmä oon kun taas sovitan shortseja ja tuun pettymään itseeni. Kiskoin kokoa 36 olevat pöksyt jalkaani ja pyllistin peiliin. Jumankauta: onko tuo mun perse. Katsoin vielä toisenkin kerran ja hymyilin. Kiitos valmentaja että olet olemassa jokin sanoi sisälläni :D Aivan meinasin alkaa itkemään. Niin iloinen olin kun näin jalkani ja perseeni enkä erottanut selluliittia peilikuvasta. Mitä mulle on tapahtunut! Ihanaa! Toki kropassa on paljon paaaaljon tekemistä fitnesskuntoon mutta tää on ihan parasta, se että saa olla itsestään ylpeä kun tietää kuinka tosissaan tekee työtä. Koskaan en oo omannut kroppaa joka pysyis kuosissa ilman liikuntaa. Koskaan en oo omannut hoikkia sääriä. Mutta ei sen niin tartte mennäkään. Mielummin omaan lihaksikkaat jalat ja hyvät pohkeet kuin mitkään hongankolistajan jalat. 

Oon kyllä tosi ylpeä ystävästäni, jonka kemuilla tänään käytiin. Ja aidosti iloinen että hän on saanut viikon syödä hyväskää, sillä tuo mimmi teki melkoisen urakan jotta pääsi Fitness Classicin lavalle. 
Oon jutellut alan ihmisten kanssa jonkinverran ja yhä enemmän oon tullut siihen tulokseen että mulla on paras mahdollinen valmentaja. Aina oon ollut elämässäni vaativa mua "ylempiä" ihmisiä kohtaan. Halunnut päästä parhaimpien mahdollisten opettajien oppiin, olla hyvien ja osaavien esimiesten alaisena ja nyt sen oon todennut: mulla on käynyt onni myös valmennussuhteessa. Tärkeämpänä koen sen että valmentajalta saa rehdin ja rehellisen, luotettavan mielipiteen kunnosta ja asianmukaiset, käytännönläheiset vinkit kehittymiseen ilman turhia vippaskonsteja. Tärkeää on myös että vastaukset mieltä askarruttaviin kysymyksiin tulee valmentajalta nopeaan, ja että tunnet ettet oo vain yksi joka kulkee hänen mukanaan massassa valmennuksissa. Vaan että oot oma ittes ja omanlaises kehityksen kanssa. Myös se on tärkeää että ollaan tukena prosessissa ja ymmärretään myös tämän asian henkistä puolta. 
Sportlifen tiimiläisillä ois ollut tänään koko päivä yhteistä ohjelmaa Tampereella, mutta en viitsinyt lähteä kun ajamista on niin paljon sillä ylihuomenna hurautan sinne junalla ja keskiviikkona tapaan Mattia. Jee!
On kauhee ikävä myös äitiä ja pikkusiskoa ja veljiä. Äidin luokse meen yökylään ja siskoa nään, on jo aikakin. Meidän koirakin kaipaa siskoa ja sen koiraa. Aina kun ollaan lenkillä se meinaa kurvata niiden porraspäähän ja kattoo mua anelevin silmin :/ 

Tänään tein salilla takareidet ja vatsat lisäpainoin. Reeni kulki hyvin, mutta ois voinut jättää ruokailuun enemmän väliä. Pakon sanelemana piti mennä reenaamaan jo 1,5 h isosta aamupalasta ja jalkaprässissä etenkin nous vielä sämpylät kurkun päähän. Ei mun juttu. 

Hah! Viime viikolla oli salilla yks niin outo tyyppi että sillä ei kyllä ollut todellakaan kaikki muumit laaksossa. Yleensä en niinkään kiinnitä huomiota kanssa treenaajiin, mutta tuo tyyppi oli jotain todella outoa. Hankalaa oli katsella vierestä kun toinen repi itteään pikku hiljaa pyörätuolikuntoon. Jumaleissöns mitkä ärjymiset vatsapenkissä, selkänotkolla vedetään hiki lentäen lähemmäs sataa toistoa jotka satavarmana tuntuivat ihan muualla kuin vatsoissa. Siitä sitten sukkelaan ylätaljalaitteelle joka sekin aivan päin helvettiä, täysillä riuhtoen niin kummallisessa kulmassa että se oli sen jätkän joku aivan oma variaatio. Samaa rataa jatkui liikkeestä ja laitteesta toiseen. Kunnon cross fit kierros ... antakee mun kaikki kestää! 

Poikaystävä laitto mun kaunokaisen kesää odottelemaan :) 

PUNTEISSA TUTAJAA

Koko eilisen päivän ollut perhosia vattassa aivan älyttömästi. Oon jännännyt kotikoneen ääreltä kaverini Sofian kisailua FitnessClassicissa Bikinifitness -168 cm sarjassa. Kyseisessä sarjassa oli pirun kova joukko timmejä naisia vastassa. Sofia ei päässyt pokaalille, mutta on varmasti ylittänyt itsensä treenaamalla satalasissa kyseiseen kilpailuun. Lisäks jännitin mun kanssa samalla salilla käyvän Anttonin tulosta joka oli lavalla myös ensikertalaisena. Pari viikkoo sitten kehuin Anttonin olemusta ja selkäpaloja. On jätkä kiristynyt niin lujaa ja lupaavaa tahtia että uskalsin myös luottaa sen voittoon. Ens kertalaisena lavalla junioreiden CBB alle 23 v ja mies tuo kultaisen pokaalin kotiin, mahtavaa!
Niin en siis tullut lähteneeksi Hesaan. Typerä kun olin enkä ostanut lippuja ennakkoon. Lisäks ois pitänyt lähteä ajelemaan sinne suunnille jo neljän maissa lauantaina aamuyöstä mikä nyt ei hirveesti kutkuttanut kun kuitenkin melko kiirus työviikko takana. Senkään vuoksi en viitsinyt lähteä kun kuulin huhua että eivät myisi lippuja enää ovilta ja niinhän siinä sit oli loppuviimeksi käynytkin joten hyvä näin. Vaikka ketuttihan mua koko eilispäivä. Eihän se ole ollenkaan sama kattella kuvia ja videoita koneelta kuin olla mukana siellä osana sitä upeaa fiilistä.  Mutta syksyllä sitten kohti Nordic Fitness Expoa vaikka pää kainalossa! :)

On ollut voimaannuttava ja urheiluntäyteinen viikonloppu, ihan vain kotosalla on tullut muutenkin oltua. Eilen sato räntää ja vettä ja menin kuitenkin tälle keväälle ekaa kertaa pyörällä salille tekees takareidet ja vatsat. Vitsit kun tuli hyvä alku- ja loppuverryttely. Ei aina sitä samaa tylsällä juoksumatolla oleilua. Harmi vaan kun en useinkaan tuu polkeneeks salille viikolla, sen vuoksi että on paljon muutakin hommaa iltaisin. Pitää nyt terästäytyä noiden viikonloppujen pyöräilyjen kanssa, ylipäänsä että vapaapäivillä suosis pyöräilyä salin lomassa. Eilen vedin takareidet hapoille saakka. Hyvin kulki treeni siitä huolimatta et aattelin että olis väsyneempikin olotila sillä eilen oli taas tankkauspäivä eväiden suhteen. Aamupalaks puuroa maitoon sekoitettuna, siihen vähän vaniljajogurtia ja raejuustoa (nam!) sekä pari kauraleipää kylkeen. Oli kylä tosi täys olo pitkälle iltapäivään. Pakko oli kuitenkin vetästä myös kaks lämmintä ateriaa palkkarin lisäksi ja ihmeen hyvin nekin laskivat: perunoita jauhelihakastikkeella. Illansuussa tempastiin Samin kanssa kasa lättyjä vaniljavaahdolla ja mansikkahillolla naamariin!

Tänään tein hauis+ojentajasettiä salilla ja energiaa tuntu hienosti piisaavan. Treenin päälle 25 min intervalliaerobista juioksumatolla ja siihen päälle vielä koirapuistoon Pokan kanssa ja pieni kävelylenkki auringossa päälle :) Kotiin tultuani olikin jo armoton nälkä.
Matkalla hain postista lisää Sportlifen huippuja lisäravinteita ja tiimin t-paidan, joka oli ikäväkseni jälleen väärän kokoinen. XS oli viimeksi kuin napapaita, joten otin suosiosta koon M joka osoittautuikin lähinnä yöpaidaksi. Jospa kolmas kerta toden sanois! Sitten voin laittaa jokusen kuvankin tänne kun saan istuvan paidan päälleni.
Aina vaan mä jaksan tätä fitnesselämää hehkuttaa. Oon niin iloinen että oon päätynyt pienellä onnellakin osaksi superia tiimiä: Sportlifenutritionia :) Aion vetää tulevan vuoden satalasissa, hetkeäkään treeneistä tinkimättä ja itseäni pettämättä tämän touhun kohti kisalavaa! Siellä se häämöttää. Ja tuntuu perhanan hyvältä ettei sinne ahnehdita vaan edetään kaikessa rauhassa. Sitten lavalla voin tuntea että oon tehnyt KAIKKENI minkä oon pystynyt ja se jos mikä on tärkeää.

Niin on mulla muutakin elämää tällä hetkellä (vaikkakin vähäisesti :D )
Perjantaina nään ihania naisia kun kova nelikko taas kokoontuu !


Reipasta alkavaa viikkoa joka iikalle!

 Pee on vienyt sänkyyn ensilelunsa, joka tuli "kotoa" meille aikanaan mukaan, loikoilemaan viereensä päivätorkuille.

Kerrankin väri josta tuli juuri se tuhkanvaalea lopputulos mitä purkki lupasikin. Lisäksi mukana oli loistava hoitoaine: pisteet Garnierin uutuudelle Olia:lle :)

Tänään oli aurinkoinen ja kaikinpuolin passeli lenkkeilysää. 

BERBERI TREENIÄ ! 

Sieltä se pikkuhiljaa nousee ylöspäin, perse nimittäin :) Minä en oo ikinä tykännyt äässistäni mutta täytyy todeta että treeni tuntuu ja näyttää menevän oikeaan paikkaan. Vitsit kun aamullakin vaan hymyilytti kun ekat fiilikset peiton alta herätessä oli kuinka jalat onkaan jumissa. Toissapäivänä etureiskat ja vatsat ilman lisäpainoja, eilen illalla vielä iltavukin päälle takareiskat ja vatsat lisäpainoin. Mulla on huippu jalkapäivät joista saan kiittää Gurua. Tämä kuntohomma on niin mun juttu, päivääkään en ole katunut että lähdin mukaan Team Sportlifen valmennustiimiin :) Tuo viis kertaa viikkoon salilla ei oo tuntunut paljolta enää. Meni vain about kolmisen viikkoa siihen että tottui että sitä aikaa on vaan pakko yrittää karsia salin puolelle muista asioista. Ne asiat joista luultavasti oon karsinut on olleet ainakin päivittäinen ruoan laitto (en tosin aiemmin ollut kovinkaan ahkera aina siinä) sillä teen parin päivän sapuskat kerralla, lehtien lukeminen, kaikenmoinen sisällä haaveilu ja oleilu ilman vailla päämäärää kuten telkkaria katsellen. Oon huomannut että ei meinaa kyllä olevinaan ennättää Ilkkaakaan lueskella kuin vain viikonloppuisin, mutta mitäs tuosta! Kuuleehan sitä sitten muualtakin jos maailmalla jotain oikein hetkauttavaa tapahtuu :D 
Eilinen päivä salilla oli ensimmäinen treenipäivä tuon helkutin influenssan jälkeen kun tuntui ettei jatkuvasti yski keuhkojaan pihalle ja että ei enää hengästy sillä tavalla epäterveellisellä tavalla. Treeni kulki eilen huomattavasti kovemmalla ja ripeämmällä tahdilla kuin alkuviikosta. Kyllä se tästä taas lähtee, uuteen nousuun! :)
Hieman oon alkanut miettimään mahdollista salin vaihtoa. Joka toinen kerta tuntuu että miksikäs tuota paikkaa vaihtamaan, toisinaan taas tuntuu että vois ehkä kaks kymppiä enenmmän jopa pulittaa kuussa siitä että sais mennä jäseneks paikkaan jossa ois vielä laajempi salilaitevalikoima. Ainut mutta vaan tuossa paikassa jota oon suunnitellut mielessäni on se, että siel on ihan pirusti populaa miltein puoli iltaa. Ei se taas oo kivaa jos laitteita on mutta joka puolelle pitänee jonotella :/ Tiiä sitten mikä ois paras vaihtoehto, saattaa olla että pysyttelen nykyisellä salilla ainakin vielä kesän ajan. Jos oottelis jotain huipputarjouksia ;)
Pääsiäinen sujui muuten loppuviimeksi aika mukavissa merkeissä. American Car showhon tuli sitten flunssasta huolimatta lähdettyä ja hyvä niin. Piristi mukavasti vaikkakin auton ratissa meni koko päivä, mutta ei se mitään. Pojat viihtyi ja minä myös. 
Tänään on viikon hiilaritankkauspäivä. Outoa, kun luulis että tekis mieli vetää vaikka ja mitä sapuskaa mutta kello tulee jo puol 6 enkä oo syönyt kun tukevan aamupalan. Nyt vasta alkaa olla nälkä. Aamupalani sisälsi puuroa maitoon keitettynä, nami! kahvia, pari porkkanaleipää juustolla makkaralla ja kurkulla höystettynä, vaniljajogurtia puuron joukkoon sekä hieman raejuustoa. Jälkkäriks kahvin keran Nougat suklaapatukka. Uuh! Hyvää oli. Vielä ois tarkotus mennä vetäsemään kaupungille Rollsin kana-annos naamariin. Ihme tosin että nälkä ei oo vaikkakin protskujen saanti ollut tänään minimissä. 
Hah! Luulin poikakaverini kaataneen mulle mukavasti aamusta sumpit kuppiin valmiiksi. Siinä sit aamupalapöytä koreaksi ja kahviin maitoa ja Hermesetasta. Aah, pääsee hörppäämään: kunnes huomasin juovani ison kulauksen Cola Lightia hermesetaksella ja maidolla. Hyi helvetti :O En muistanut että olin aiemmin kaatanut cokista mukiin ittelleni. Normaalia meininkiä! 
Asiasta toiseen mua naurattaa vieläkin kun yks työtoveri oli tullut eläkkeeltä heittämään vuodeosastolle keikkaa ja niillä on ollut aikanaan pienessä pitäjässä menestynyt ravihevonen joka on ollut oikein rahakaskin tapaus ja tunnettu. Eräs muistisairas vaari oli tätä työtoveria hetken kattellut ja kysynyt: "Hei kuule ootkos sä se... ootkos sä se hevonen?" Voi luoja :D 
Aurinkoa ja hymy pyllyyn joka iikalle!
Huomenna kohti Kokkolaa katsastamaan mahdollista uutta perheenjäsentä.... ;) 
Ja Fitnessclassic lähenee, kivaa! 

--- KARUSTI LÄHELLÄ, KAUNIISTI KAUKANA ---

Kuoret. Ne ihmisestä jää kun hän poisnukkuu. Olet ihan siinä vieressä ja et ole tuntea sitä ihmistä enää vaikkakin juuri hiljattain olet hänet nähnyt. Kun hetken katselet, huomaat että siinä ei voi olla kukaan muu, mutta minne se sisin ihmisestä on viety? Minne se on mennyt. Tunnet sen omissakin jäsenissäsi että kyseisestä huoneesta on hetki sitten lähdetty. Hänen on hyvä olla. Kaikki tuska ja kipu takana, matkalla jonnekin niin tuntemattomaan mutta samalla niin hyvään paikkaan.  Seisot vierellä ja tiedät: ei hän ei ole siinä. Mutta kun tarpeeksi katsot näet hänen hymynsä ja sen että peitto heilahtaa, hiiren hiljaa ja hennosti, mutta se heilahtaa rinnan kohdalta. Huoneessa on  viileä. Ei tuulahdusta mutta hieman viileä ja samalla karu ilma. Ilma ei tuoksu yhtään miltään, mutta samalla se tuoksuu hivenen pysähtyneeltä.Tältä tuntuu kuoleman läsnäolo.

Vaitiolovelvollisuuteni vuoksi, kuinka mielelläni kertoisinkin tarkemmin, en voi kertoa kaikkea minun ja sen naisen kohtaamisesta. Hän sairasti syöpää ja omasi ihastuttavan elämänasenteen. tapasin hänet ensimmäisen kerran noin kolme vuotta sitten kun hän tuli osastolle minun ollessa yövuorossa. Jokin siinä kohtaamisessa oli sellaista että muistan hänen tulonsa osastolle. Siltä seisomalta olimme samalla aaltopituudella ja tunsin kyseisen ihmsen hyvyyden. Juttelimme yöllä pitkään kuin olisimme ennenkin jo tunteneet kunnes päätin että hänen on saatava unta ja minun on jatkettava töitäni. Viikon verran silloin nähtiin, melkein joka päivä. Kehuin kuinka kaunis peruukki hänellä oli, täydelliset raidat. Sitten meni aikaa, vuosi ainakin. Seuraavaksi osastolle tuli kovin muistamaton, pitkä ja hieman pelottavakin mies. Mutta kun kyseinen mies hymyili ja kertoi hänen rakkaastaan, ajattelin että suhteen on oltava ainutlaatuinen. Loppuviimeksi mies ei enää tuntenut muitakuin kyseisen rakkaansa ja yhtenä päivänä hänen huoneeseen mennessään hän piteli puolisoaan sängyn laidalla kädestä ja katsoi minuun hymyille: tässä se nyt on, mun oma rakas. Aviovaimolla oli vielä hienompi peruukki kuin se täydellisen suklaanruskearaitainen, raidat olivat tällä kertaa vaaleampia mutta kauniita, se istui kuin valettu. Tämä oli se sama nainen jota hoidin hänen tullessaan kyseisenä edellä kertomananiyönä osastollemme. Me kaikki hymyilimme ja tiesimme heidän suhteensa olevan ainutlaatuinen.

Meni pari viikkoa. Olin taas yövuorossa. Oli raskas ja kiireinen yö. Aamuyöllä noin klo 5 kuulin vesihanan juoksevan, jotenkin tiesin mennä huoneeseen kuusi. Siellä tämä autuaan tietämätön mies oli heittänyt "saunanpyyhkeen" olalleen ja suihkutteli itseään vaatteet päällä. Tuumasi vain että tuli tarve saunomaan. Kuivasin hänen likimärät sukat, vaihdettiin kuivat vaatteet ja peittelin hänet petiin. Hän sanoin yhden sanan: Kiitos.

Hän oli silloin samassa pedissä peiton alla tietämättömänä elämän käänteistä, samassa huoneessa ja samassa sängyssä jossa tänään makasi hänen puolisonsa kuoret.

Lupasin kyseiselle naiselle meneväni häntä katsomaan osastolle joskus. Hän tuli aina töissä meille juuri minun vuoroni aikana hoitoon hakeutumaan, sattumalta. Viimeksi kun kunnolla keskustelimme hän sanoi että ihana että olet täällä ja muistutti kuinka mukavalta oli tuntunut kun olin kysynyt hänellä toissakerralla että kuinka hänen miehensä voi. Hän oli otettu että joku muisti sen autuaan osastolla tietämättömänä välillä vaellelleen vaarin. Sen joka väitti ampujan istuvan punaisessa autossa ulkona ja tulevan hetkenä minä hyvänsä sisälle. Sen joka oli tyytyväinen vaikkakin huoneen sälekaihtimet olivat rikki. Sillä olihan murhaajaa välillä pitänyt vaklia, eihän sellaisten kaihtimien läpi nähnyt kunnolla ilman remppaa.

Eilen olin mummaa menossa katsomaan työvuoroni jälkeen. Pappi oli käymässä. Päätin että menen tänään ja toivon parasta että hän on vielä tässä maailmassa. Työvuoroni loppui neljältä. Eilen mulle tuli tunne, että mitä jos hän nukkuisikin pois juuri silloin kun menen hänen luokseen toivottamaan matkaa parempaan.
En päässyt lähtemään tasan klo 16, vaan klo 16:15. Vartin yli neljä olin hänen vierellään. Kysyin saako huoneeseen mennä ja minulle tuttu, ihana hoitaja otti minua hartiasta ja sanoi että mumma on nukkunut pois klo 16:05. En miettinyt mitä sanon. Sanoin "Hitto, en ennättänyt." Olin niin pettynyt. Kyyneleet valuivat silmiini ja sanoin hoitajalle: "Lupasin tulla häntä katsomaan". Sitten nielaisin kyyneleeni ja muistin että olen vielä työvaatteissa, vaikkakaan en työaikana. En voisi alkaa vollottamaan muiden nähden käytävällä. Tuttu, lämmin hoitaja katsoi minuun ja sanoi: " Mutta sinähän tulit ja se on tärkeintä". Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä. Olin ensimmäinen huoneessa hänen vierellään ennen omaisia. Silloin osastolla kun hän tuli, silloin siinä kun hän oli lopullisesti lähtenyt. Tiesin että nyt hänen on hyvä olla. Ja näin sen. Peitto heilahti hivenen hiljaa. Kuulin hänen sanovan: Kiitos kun tulit vielä luokseni. Jos olisin päässyt työvuorosta niinkuin olisi pitänyt, olisin ollut hänen vierellään hänen ottaessaan viimeiset annokset elämän ilmaa.
En ollut. Mutta tiedän, että niin oli tarkoitettu. Hän halusi minun näkevän että hänellä on rauha olla.

Laskin käteni hänen oikean kätensä päälle, peiton syrjälle. Kuiskasin ääneen: "Olit hieno nainen, hyvää matkaa tielle parempaan".

Erityisen, mieleenpainuvan ja lämpöisen naisen muistolle.