EI OLE HEIKKOUTTA MYÖNTÄÄ ETTÄ ON VÄSYNYT ...

Viime viikolla kohtasin pienen henkisen kasvun paikan. Sellaisen viikon verran ennen alkuviikkoa jo oli alkanut tuntumaan että reenit ei jollain tavalla enää luista entiseen malliin. Pisti mietityttämään tuo treenaamisen henkinen hyvinvointi sen verran että ajattelin myöntää itselleni tosi faktan: oon väsynyt. Väsähtänyt fyysisesti niin kovaa että en enää nauttinut reippaaseen viikkoon treenaamisesta vaan joka treenistä muodostuikin yhtäkkiä kummallinen yhtälö: kumpa se olis jo takana. Kaikki ilo oli poissa, kroppa vaan oli uupuneessa tilassa jatkuvasti. Ois vaan voinut nukkua koko ajan. Siispä pistin hätäpuhelun pikkusiskolleni ja multa pääs aivan itku ennen sitä puhelua. Pakko jollekulle myöntää se fakta että tää fitnesstouhu ei todellakaan voi koko ajan olla yhtä ihanuutta ja ylöspäinkipuamista. Joskus on myönnettävä itselleen että täytyy käydä kuopassa nähdäkseen jälleen paremmin auringon!
Mulle oli henkisesti kovaa myöntää että pidän kuus päivää kokonaan taukoa treenistä ja syön hieman enemmän hiilareita jotta taas jaksaisin puurtaa tulevat viikot. Tänään havahduinkin että oon paahtanut miltein seitsemän viikkoa täydellä teholla 5x viikkoon ohjelmaani joten kevyen viikon aika olisi ollut juuri siinä kohdassa kun oon alkanutkin treenatessani huomata kropastani väsymyksen tunteita. Nyt taas paremmin ymmärrän sen kevyen viikon tarkoituksen. Sarjat jätetään vajaiksi ja painoja pienennetään viikoksi. Kun vaan perkele viete malttais. Ja jatkossa aion kyllä malttaakin!
Mua itketti ja nauratti kun puhuttiin siskoni kanssa näistä bodailuseikoista. Ei oikeesti kukaan muu kuin varsinainen fitnessurheilija voi ymmärtää mitä kaikkea pään sisällä joutuukaan tämän taipaleen aikana läpikäymään. Yllättävää kyllä se suurin pelko eli se että sortuis syömään kaikkea hyvää laidasta laitaan ylitse sallittujen rajojen ei oo osoittautunutkaan pahimmaksi peikoksi. Pahinta on se kun vaatii itseltään joskus väsyneenä liikoja. Ja se tunne että pettyy treenin jälkeen vaikkakin kaikkensa yrittäis antaa kun on vain fyysisesti väsähtänyt.
Mutta asiasta toiseen: minun siskoni osaa aina tsempata ja sanoa ne parhaat sanat oli ongelma mikä hyvänsä. Se on mulle niin rakas ja tärkeä, meillä on ainutlaatuinen henkinen yhteys joka toivottavasti säilyy koko elämän. Voi kun mun on sitä taas ikävä, onneksi pian jo nähdään :)
Kahden viime viikon aikana oon panostanut lihashuoltoon. Elämäni ekaa kertaa hierotutin jalat 45 min ja voi jumankauta että otti kipeetä!! Hullun ihanaa kipua se oli. Välillä olin varma että taju lähtee. Selkää ja hartioita kun sitten toisena kertana hierottiin, huomasin niskani olevan molemmilta puolilta niin pahoin jumissa että jokainen veto niskanikamaa tuntui rintalastassa saakka. Kysyin luottohierojaltani osaako hän tarvittaessa elvyttää johon sain naurunsekaisen vastauksen: valitettavasti en :D Piti varmistaa seikka sillä tuli tunne että pian sydän pysähtyy... Opetin Juhalle sitten sanallisesti elvytyksen perusteet ihan vaan siltä varalta, että joskus taitoa elämässä tarvitsisi :) Loppuviikosta meen vielä käsi ja hartiaseudun hierontaan, cant wait!
Tänään menin salille täynnä uudenlaista tarmoa. Myhäilin vain mielessäni kun jälleen havahduin kuinka paljon oonkaan saanut viikkojen sisällä lisätä painoa jalkaliikkeisiin, mahtavaa.
Tarinan opetus on siis se, että kuunnelkaa ihmiset itseänne. Usein se pieni ääni sisällä on otettava huomioon. Kun väsähtää on aika levätä, se ei tee susta luovuttajaa. Huonosti käy sen sijaan ellei myönnä itselleen että väsyttää ja jatkaa ja jatkaa ja vielä vähän jatkaa...
Meidän tiine koissu lähti eilen takaisin pariksi kuukaudeksi kasvattikotiinsa sillä loppuviikosta se varmaan tupsauttaa pentunsa maailmaan, jännittää ihan kuinka monta vauvelia tuleekaan!
Peellä eli meidän vanhemmalla harjakoiralla oli eilen Amya hieman ikävä kun se makoili neidin lähdön jälkeen tunnin verran paikallaan pää laattian rajassa eteisen sanomalehtikasan päällä. Tänään se taas on jo nauttinut elostaa leikkien jatkuvasti ja leveillen kopassaan ;)
Viikko sitten oli terkkariluokkaystäväni häissä Alahärmässä, ja pariskunta oli vallan valloittava ja häät olivat ihanat kaiken kaikkiaan. Sieltä kuva alempana.
Viikonloppuna ihastelemaan Elastisen vatsiksia Solarsoundiin. Aion katsoa miltein kaikki bändit kahden päivän sisällä, siellä on kaikki parhaat :) ! Eniten odotan Elastista, Uniikkia, Redramaa ja Tuomas Kauhasta.
Ei muutakun hymyä naamaan ja sokka irti!

 Koirien kanssa lenkillä

 Puuroa juustolla vai kuinkas se menikään

Henkinen hyvinvointi ennenkaikkea 

Viime viikolla lueskelin Nyyssölän Mikan blogikirjoitusta joka käsitteli bodauksen henkistä puolta.
Heräsin miettimään kovastikin sitä mikä treeneissä on se kaikkein tärkein asia ja samassa havahduin. Itse nautinto tekemisestä on pidettävä mielessä useammin oman pääkopan sisällä. Ei vain se pakonomainen tarve ajatella lavalla säteilemistä "sitten joskus" vaan tulisi aina ajatella että nauttii kympillä itse tekemisestä ja elää aina sen hetkisessä treenissä mukana, kuuntelee kehoaan ja miettii lihasta mitä haluaa kehittää. Nauttii hiestä ja tekemisen meiningistä, mutta toisaalta ei taas ole itselleen liian ankara jos joku päivä on niin kuitti ettei näe salilla rehkimisessä järkeä tai jos jotkus sarjat luistavat aiempaa kehnommin välillä.
Tässäpä teillekin ajateltavaksi viisaita lainauksia kyseisen miehen blogista:

" Myös se tavoitteellisuus on tärkeää, mutta huomio se, että se ei saa olla ainoa syy harrastaa. Kisatavoitteet ovat hyvä lisä, mutta jos se on ainoa motivoiva tekijä, niin miten harrastuksellesi käy, kun kisat ovat ohi? Katoaako motovaatio kisojen jälkeen myös? Tulostavoitteet on hyvä motivaattori. Mulla esim on tällä hetkellä hyvä fiilis treenaamisesta ja omat tavoitteet on se motivaattori, joka saa minut treenaamaan ahkerasti. Se ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa, eli jos en pääsisikään tavoitteisiini, jatkaisin siitä huolimatta treenaamista lähes yhtä aktiivisesti."

" Luo treenaamisesta itsellesi elämäntapa. Älä stressaa ja pakota ylittämään itseäsi joka treenissä. Se aiheuttaa sen, että koet treenaamisen epämiellyttäväksi kokemukseksi. Vaikka asetatkin itsellesi tiettyjä tulostavoitteita ei ole mikään häpeä epäonnistua niissä. Kehitys ei voi loputtomiin olla nousujohteista."

" Hyvän olon saaminen itsensä rääkkäämisestä on yksi iso tekijä saaavuttaaksesi henkisen harmonian. Itsensä hyväksyminen puutteineen on toinen. Ole realisti ja hyväksi omat rajasi ja mitä voit saavuttaa omien rajojesi sisällä. On tiettyjä asioita mihin tietty ihminen kykenee ja on asioita mihinkä ei kykene tekisi sitten mitä tahansa. Mutta muista, että mikään asia ei ole koskaan kiveen kirjoitettu fakta. Aina on mahdollisuus saavuttaa melkeinpä myös ne mahdottomalta kuulostaneet tavoitteet. Pienikin mahdollisuus on mahdollisuus.

Kova työ palkitaan ja pitkäjänteinen treenaaminen näkyy aina ulkoisesti. Se näkyy niin henkisessä tasapainossa kuin myös fyysisessä olemuksessa. Pitkään treenanneet ja vuosia kovalle kurille uhranneet urheilijat ovat levollisia treeneissään. On vakuuttavaa nähdä pitkän linjan treenaaja salilla, joka tekee treeninsä kovaa ja ruutiinilla. Siinä näkyy se levollisuus. Ei ole mitään tarvetta esittää tai egoilla liian isoilla painoilla ja vajailla liikeradoilla samalla unohtaen mielen ja lihaksen yhteyden. Harmonista treenaamista, joka kuitenkin synnyttää lihakseen kipua ja poltetta sekä (sarjan jälkeen) nautintoa ja hyvänolon tunnetta."

Näinhän se menee. Itsensä hyväksyminen puutteineen on ainakin mulle iso pala nieltäväksi. Haluaisin aina tehdä täydellisen treenin ja monesti jos menee salille jo valmiiksi väsyneenä on jo alkutreenistä itseensä tietyllä tapaa pettynyt olotila. Sen vuoksi kun ei ole tullut levänneeksi tarpeeksi ja sen takia tuntee että ei voi viedä treeniä aina äärimmilleen. Tuon blogikirjoituksen lukemisen jälkeen menin loppuviikosta treenailemaan etureiskatreeniä ja vatsoja ja jumankekka kun tulin ihanalla tavalla kipeäksi koivistani! Treeni tuntui erilaiselta kun keskityin koko ajan siihen tiettyyn outoon nautinnon tunteeseen, siihen että pumppailin lihasta joka solullani enkä vain siihen että hitto kun kehittyisin nopeampaa. On tärkeää osata heittäytyä hetkeen eikä aina vain haaveilla jostain upeammasta. Tästä eteenpäin aion olla vain iloinen siitä että saan treenailla näin mahtavan valmentajan opeilla. Tottakai tavoitteita on oltava, mutta niitä ei tule pitää itsestään selvänä. Elämässä on niin paljon muutakin mistä nauttia. Muutakin kuin kisalavan miettiminen. 

Mitäs sitten ellen koskaan sinne pääsekään. En halua että innostukseni siinä tapauksessa lajiin lopahtaa kuin lehmän häntä. Rakastan lihasharjoittelua itsessään ja kehoani kun se voi hyvin. Aion oppia nauttimaan siitä ja lakata turhan ressaamisen, tämä on lupaus! :) 

Toinen juttu missä aion alkaa tsemppaamaan on lihashuollot. Aivan liian vähän on tullut käytyä hierojalla. Tälläkin hetkellä jalat ovat työmaalla aina kovilla ja siihen päälle kun lisätään viikon kovat etu- ja takareisireenit niin jumit on aika kovat... Ylihuomenna meen ekaa kertaa elämässäni hierotuttamaan 45 min jalat, en mitään muuta. Uh! Oon varmaan loppuviikon kuin jyrän alle jäänyt mutta tekee varmaan nannaa.. 

Mun on pakko kirjoittaa perjantaista tänne sillä se päivä on alkanut nyt jo naurattaa. Miten voi kaikki mennä niin päin persettä parin tunnin aikana. Toisaalta oon ylpeä että nyt vasta sorruin tammikuun lopun jälkeen EKAA kertaa rehdisti hyvänsyöntiin ei tankkauspäivänä. Se oli varsinaista tunne syömistä ja siihen ajauduin ihmeellisestä syystä. Noh! Silloin kun astelin iltavuoroon ja olin ollut noin vartin töissä uhkas eräs about 190 cm alkoa nauttinut riski mies vetää mua turpaan ellei sen muija pääse heti lääkäriin. Päivystysaika oli varmaan puolisen tuntia myöhässä. Se meinas että se asia oli mun syy ja nosti jo nyrkkiäkin pystyyn. Koskaan en oo oikeasti ajatellut että joku toteuttaisi hoitoalalla uhkauksensa, sillä yleensäkin tuollaiset kyseisen ajatuksen ilmaanheittäjät on dementikkoja tai muuten vaan psyk.potilaita. Tämä mies ei ollut kumpaakaan vaan se eli sitä tilannetta ihan kuin totisinta totta. Onneks säästyin mustalta silmältä mutta vitutus oli kova. Sillä kaikista eniten mä vihaan hoitoalalla hoitajiin kohdistuvaa väkivaltaa, niin henkistä kuin fyysistäkin. Me ollaan ihmisiä siinä missä kaikki muutkin, ei mitään tunteettomia robotteja, joille saa kaataa kaikki tuntemuksensa ja paskansa niskaan! Ärsytti siis sen verran kun ois tehnyt mieli sanoa aivan suoraan asiat tuolle juipille, muttei voinut että mennessäni kahvihuoneeseen, ahdoin suuhuni muffinssi parilla haukkauksella. Siinä olin meikän nimikin päällä ja se houkutteli kyseisessä tilanteessa :D Samantien tuli kyllä huono omatunto ja tiesin ettei tuo enää osaltani toistuisi. Hah!! 

Jännä juttu sillä ikinä en oo elämässäni ollut puntarilukeman noustessa tyytyväinen itseeni. Eilen aamulla ilo oli silti suurimmillaan kun huomasin että painoni on vihdoin monen kuukauden jälkeen alkanut nousta! Tervetuloa kauan kaivatut lihakset! 

HEISSULIVEI

Taivas kun on jälleen vierähtänyt aikaa että on ennättänyt kuulumisia päivitellä. On ollut niin mahtavia kesäkelejä että koneen äärellä istuminen tuottaa ajatuksenakin jo tuskaa. Lisäks on ollut vipinää kun paluu sorvin ääreen koitti kaks viikkoa sitten. Toinen koira on tuonut lisähaastetta ja päivien sisältöön vielä kiireisemmän tunteen ja sitten tietty treenaaminenkin vie oman aikansa. Mutta mä en valita! Ihanaa kun on puuhaa ja ei tartte peukaloita pyöritellä. Tänään mittari näytti +27 ja yritin mennä takanurtsille ottamaan aurinkoa päivällä. Noh, varmaan puolisen tuntia maltoin olla paikallani. Sekin aika oli pakko lueskella sanomalehteä. Mä en osaa ottaa enää edes rauhassa aurinkoa. Apuaa, joku hei, pysäyttäkää mut. Koska tämä energisyys loppuu!
No ei sillä, koko viime viikon oli kyllä pitkästä aikaa joku ihme peikko käynyt varkaissa ja vienyt meikäläisen treenimotivaation. Ja motivaation oikeestaan miltein kaikkeen muuhunkin. Kai se oli se kun lomilta palas töihin ja rytmit oli kuitenkin olleet kolme viikkoa jotain aivan muuta. Vaatii tietty oman aikansa palautua takas normirutiineihin. Eka päivä työmaalla loman jälkeen ahdisti kyllä ja lujaa, myönnettäköön. Ajatuksena oli lähinnä että meen just surffailemaan mollin sivuille ja katton jotain liukuhihnatyötä missä saa heittää jatkuvasti aivot narikkaan. En mä mennyt mollin sivuille. Jo pian muistin miksi kuitenkin haluan tehdä tätä työtä ;) Vaikkakin palkka on perseestä työn vaativuuteen ja vastuuseen nähden. Oikeasti, palkka on todella syvältä. Kuitenkin amk tutkinto ja tuollainen määrä vastuuta. Mutta tähän on tyytyminen. Ja oltava tyytyväinen että ylipäätänsä saa tehdä vakkarina mieluistaan työtä.
Pari viikkoa sitten kävin parturissa ja yks Tanja loihti mulle ihanat pidennykset. Nopeasti tähän tukkaan tottuu, aivan kuin oma ois. Minähän en ikinä tuhlaa rahojani hiuksiin, joten pidennykset about kerran vuodessa vieköön rahani toviksi aikaa. Sen verran harvoin tulee parturissa värjätyksi tai leikanneeksi hiuksiaan. Siellä oli hauska vanhempi herrasmies, joka tuli parturiin yhdessä vaimonsa kanssa kun oltiin meikän urakkapään kanssa jo loppusuoralla. Nousin omasta penkistäni ylös ja tein lähtöä kunnes papparainen katsahti mua ja sanoi : "Jos ei sulla vielä oo miestä, niin pian on." :D
Tänään oli salin puolella viikon vipa treeni eli olat, ojentajat. Ulkona oli paahtavan kuuma kun menin iltapäivällä treenaamaa. Salilla ei ollut ees valoja kunnolla päällä, vain yksi vanhempi mieshenkilö teki yläkerrassa crosstrainer treeniään. Tokasin sille alkuverrytelyä tehdessäni että löytyhän täältä toinenkin hullu joka näillä keleillä treenaa. Mies naurahti ja kertoi että en ole ensimmäinen joka hänet haukkuu hulluksi. Etelänlomalla joku oli todennut samaa kun hän oli juossut aamutuimaan 10 km lenkin. Aloin jälkikäteen miettimään hänen lausahdustaan siitä, että "tosiurheilijan tunnistaa siitä että oli keli mikä hyvänsä, pyrkii aina suorituksessaan parhaimpaansa".  Näinhän se juuri menee. Tarkemmin kun seurasin treenin edetessä keitä tyyppejä salille asteli, havaihduin siihen. Tiesin että miltein jokainen treenareista on ollut tai tulee olemaan kisaamassa tässä hullussa lajissa. Siellä me paahdettiin. Urheiluhullut hikipäässä, kun pihallakin olis saanut melkosen hien oleskelmalla aurigon alla aikaiseksi.
Tällä viikolla motivaatio treeneihin on ollut ihan eri luokkaa mitä viime viikkoon vertaa. Mistä lie johtuu. Mutta tänäänkin mua vaan hymyilytti aina irvistysten välillä ja mietin kuinka saamarin antoisaa tämä laji on. Koko ajan kehittyy ja oppii lisää itsestään. Ja mikä tärkeintä, itsensä kanssa on mahtavan hyvä olla :)
Hieman koomista että mulla on koko viikon suurimmat treenipainot yhdessä pohjeliikkeessä. 90 kg. Sen suuremmilla painoilla en tässä ohjelmassa ole toistaiseksi tehnyt. Oon kyllä aina omannutkin melko vahvat pohkeet, luultavasti se on kantanut hedelmää jo teiniajoilta kun paljon ratsastelin.
Liikkeitä joissa omasta mielestäni oon näiden kuukausien aikana parhaiten saanut tulosta sen suhteen kuinka painot on nousseet on maastaveto sekä olille tehtävät harjoitteet.
Mun on jo kauan aikaa tehnyt mieli kirjoittaa siitä kuinka on huomannut että oma naisihanne on muuttunut. Naisten kroppia tulee katsottua eri näkökulmasta kuin aiemmin. Hyvä esimerkki tästä on se kun yhtenä päivänä avopuolisoni kanssa olimme punaisissa valoissa autolla. Vierestä jalkakäytävää pitkin rullaluistelu parikymppinen nainen joka kans pysähtyi viereemme. Sami hymyili mulle ja kysyi mitä mä katton. Sanoin että samaa kuin säkin: hyvää persettä tietty! :D
On ollut mahtavaa huomata kuinka itselle on tullut pikkuhiljaa kroppaan kehitystä puhtain keinoin. Voin ylpeänä todeta, että tämä nainen ei vedä eikä koskaan tuu vetämään muutakuin pulkkaa tämän lajin eteen. Kehitystä voi todellakin saada aikaiseksi ihan perusravintoaineiden avulla ja se tuntuu mahtavalta.
Huomenna duunimaalle tienaamaan Plataniaksen matkaa varten, oi kuinka mä jo nään itseni, äipän ja pikkusiskoni mansikkamargaritat kädessä Kreetalla syksyllä. ;)


Iloista ja hikistä viikkoa joka iikalle!

 Perusaamupalasettiä

 Tankkailua

 Lisää tankkailua :P

 Neiti nokosilla

Kuuman lenkin jälkeen

"Et oo tosissas lukemassa sitä lehteä, rapsuta mielummin mua!"