Yhtäkkiä mieleeni tuli laittaa ylhäälle mietteitä parisuhteesta. Oon ajatellut etten ala tänne vuodattamaan mitään kovinkaan henkilökohtaisuuksia mutta koskaan ei voi liikaa kertoa toiselle kuinka välittää ja koskaan ei ole turhaan laittaa niitä asioita ylhäälle mitkä tässä elämässä aivan oikeasti ovat niitä maailman tärkeimpiä juttuja.
Mun poikakaveri moitti yks päivä etten koskaan mainitse siitä mitään täällä. Noh, en vaan ole jostain syystä tullut maininneeksi :D Niin tosin, se tietää että blogia kirjoittelen vaikkakin noin vuoden verran ei ollut asiasta tietoinen sen tähden etten tohtinut hänelle tästä kertoa koska kerran kuulin niin kärkkään kommentin hänen suustaan koskien erään likan blogikirjoittelua. Kun selostin hänelle etten hae blogia kirjoittamalla huomiota, en julkisuutta tai mitään vastaavaa vaan teen tämän itsenin tähden ei kyllä sen jälkeen ole moitteen sanaa kuulunut. ;)
Joten siis ajattelin kirjoittaa siitä mistä on jostain kumman syystä jäänyt mainitsematta. Meistä kahdesta.
Vuodet on kuluneet mahdotonta vauhtia. Seitsemän vuotta tallustettu yhdessä ja melkosta vuoristorataa on ollut, mutta kyydissä on pysytty ja aiotaan aina yhdessä, siinä samassa vaunussa pysyäkin. Mä arvostan parisuhteessa sitä, että molemmat osapuolet voi olla täysin omia itsejänsä ja uskaltaa aina sanoa rehellisesti oman mielipiteensä asioihin. Niin meidän parisuhde nimenomaan toimii, molemmat kertoo avoimesti mikä mieltä painaa ja uskalletaan sanoa nekin asiat ilmoille mistä ollaan eri mieltä. Oon monesti positiivisesti yllättynyt kuinka outo tuo mun miekkonen on siinä asiassa, että haluaa aina puhua kaikki mieltäkin painavat asiat selviksi ja auki läpikotaisin. Mä rakastan Samissa sitä, että se on aina pohjimmiltaan positiivinen mies ja omaa pilkkeen silmäskulmassaan. Se tietää just mitä ajattelen vain kattomalla mua ja sanoo monesti kyseisiä asioita ääneen ennenkuin ennätän mitään ees sanomaan. Se on ollut mun tukena tosi vaikeinakin aikoina ja auttanut kun on ollut surua. Mutta ennenkaikkea se osaa olla mun tukena myös tässä projektissa kohti kisalavaa ja sitä arvostan suuresti. Ei ois helppoa toteuttaa pienin askelin haavettaan jos toinen ois koko ajan sitä asiaa vastaan, odottais vain tilaisuutta että sortuisin kunnolla ruokavaliossani tai ei jaksais yhtään tsempata treeneissä. Sami kyselee "etkö sä tänään mee treenaamaan" tai "saatkos sä nyt tuota syödä"? Se tsemppaa mua oikealla tavalla mutta osaa myös iloita mun hiilaritankkauspäivistä niin ettei mulle tuu niistä huonoa omaa tuntoa. Ja se on tykännyt että tulee myös itte syöneeksi säännöllisesti ja kaikinpuolin puhtaampaa ruokaa nyt kun on tavallaan myös osana meikän ruokavaliota, hieman pakonkin sanelemana ;)
Samissa mä tykkään siitä että se ei luovuta elämässä helpolla. Ei mene todellakaan siitä mistä aita on matalin. Kyllä meille varmasti ero ois jo tullut yhden suuremman kriisin aikana ellei se ois saanut mua uskomaan että on paljon hyvää vielä minkä vuoksi kannattaa yrittää :) Sen periksiantamattomuus näkyy myös siinä kuinka kova se on tekemään työtä ja kuinka kunnianhimoinen se on. Samalla kuitenkin välittää työntekijöidensä hyvinvoinnista.
Pienet asiat jotka jää mieleen ja antavat hymyn kasvoille: silitys, halaus ja sen kertominen että välittää toisesta ovat osa onnellista elämää.
Samista oon erityisen ylpeä myös sen vuoksi että se on tsempannut kotihommissa ja hyvä olo on tullut siitä että ehkäpä se pikkuhiljaa alkaa ymmärtää että kotityöt ei hoidu todellakaan tuosta vain.... ;) Jonkun on ne tehtävä vaikka kuinka ei nappais, ja vaikka kuinka ois muita asioita mielenpäällä.
Liian harvoin tulee sanottua kuinka hieno asia on että on löytänyt kultakimpaleen elämäänsä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti