Uuh, soijaa pukkaa. En tajuu miks oon tällä viikolla jotenkin ressannut erityisen paljon työkuvioita. Tuntuu että menee niin lujaa kaikenmaailman koulutusten ja tietokone-ohjelmien suhteen, kun ois ihana tehdä vaan tätä hoitajan työtä lähellä potilasta. Siinä se tuli pähkinänkuoressa. Mun ressinaiheet. Toisaalta nuo on niin suuria asioita ettei niihin paljoa voi tälläinen pieni ihminen vaikuttaa. On vaan pyrittävä toteuttamaan työtään kuitenkin nin paljon kuin sunkin lähellä potilaita eikä koneen kanssa naimisissa ollen.
Tänään oli aivan kiva päivä kyllä kun sai osallistuttua kauan kaipaamaan kipsauskoulutukseen. Harjoiteltiin pari tuntia porukalla tekemään kunnon rannekipsiä ja saapaskipsiä. Mä en oo koskaan kokenut olevani kirurginen ihminen. Mulle ei vaan yksinkertaisesti riitä se, että hoidan tiettyä jalkaa, kättä tai haavaa. Haluun kohdata aina ihmisen kokonaisvaltaisesti ja sen vuoksi tykkään sisätaudeista ja alkaa joskus ahdistamaan jos on pelkkää kirurgista hommaa edessä. Kouluaikana noiden kipsien teko potilaalle opetettiin niin totaalisen eri tavalla mitä nyt, että päivitys asiaan oli todellakin enemmän kuin paikallaa. Mulle tehtiin meidän ryhmästä hieno sini-violetti saapaskipsi, harmi ettei tullut otettua kuvaa! On siinä vaan hirmu ero kun sellainen ihminen tekee kipsin joka on niitä paljon työkseen tehnyt, kipsi oli yllättävän ilmavan ja rennon tuntuinen jalassa. Tai no, rentous saattais olla se viimenen mieleen juolahtava asia mikäli sellaisen kanssa joutuis olla kuutisenkin viikkoa! Sahaaminenkaan ei ollut niin kauheaa kuin olisin aatellut että se potilaasta tuntuisi. Ehkä kun tiesin että sen tekee todellinen ammattilainen mulle :) Mietitytti vaan kun meikäläisen pohkeet ne ei oo maailman pienimmät ja naisellisemmat, heh! Lähinnä niinkuin jalkkispelaajan jalat.
Mä oon miettinyt tänään syviäkin asioita. Esimerkiks sitä minne pienet vasta elämäänsä aloittelevat ihmislapset päätyvät kun ne menevät kesken ja miksi taivaanisä antaa niin tapahtua. Kuinka raaka ja surullinen paikka olis kokea jotain tuollaista että lapsi syntyisi kuolleena ennen aikojaan. Oon aina halunnut uskoa että niille lapsosille on joku lämmin ja parempi paikka olla ja että ne olisi syntyneet vammaisina lopulta jos elämä ois jatkunut. Niin se asia on jollain tapaa helpoin käsitellä mielessään. Yks mulle tärkeä ihminen kertoi ettei oo koskaan tuntenut oloaan äitinä yhtä tärkeäksi mitä viikko takaperin synnytyssairaalalla. Sen tytär on yrittänyt lasta parisen vuotta poikaystävänsä kanssa. Ne aloitti rankat hedelmättömyyshoidot ja lapsi sai ihanan pian sitten alkunsa. Mun tuttavasta ois tullut ekaa kertaa mummu. Mutta toisin kävi. Sen tytöllä oltiin todettu kova kohtutulehdus ja pöpö oli päässyt niin pahaksi että levitessään olisi koko kohtu jouduttu pahimmillaan poistamaan. Vaihtoehdot olivat olleet vähissä. Raskausviikolla 16 ollessaan tyttö oli joutunut soittaa äidilleen puhelun jossai oli kertonut että "ne aikoo tappaa mun vauvan". Kätilöt. Ei ollut ollut muuta vaihtoehtoa kun keskeyttää pienen ihmisen alku salissa. Tytär oli istunut vessanpytyllä siellä ja itkenyt vuolaasti ja halannut äitiään edestä päin oman äitinsä vatsalta. Oma äiti oli halannut tytärtään takaisin ja tuntenut että missään muualla hänen ei kuuluisi sillä hetkellä ollakaan. Pienen ihmisen alku oli jäänyt jumiin vessanpytyn kannen väliin osaksi. Sillä oli ollut kaikki varpaat ja se oli ollut pienen pojan kaltainen. Oli saanut Toivo nimekseen. Tai sitten Ville. Tytär ei ollut oikein osannut päättää. Se oli ollut pienin pojan alku. Ja mun tuttava oli sen ottanut syleilyynsä ja katsellut sitä ja ajatellut että "olen ainakin hetken aikaa ollut jonkun mumma".
Kyllä menin kylmät väreet ja oli kyyneleissä itselläkin pidättelemistä. Tovin mietin että onneksi aikanaan pääsy kätilökouluun jäi toiselle varasijalle.
On tässä viikolla tapahtunut paljon iloisia, hienojakin asioita. Mun mahtava 19 v pikkusisko voitti oikeuskäsittelyn palkka-asiassaan ja aivan vetää suun hymyyn. Löytyy jonkinmoista oikeutta tästäkin valtiosta! :)
Mua on riivannut pari päivää makenahimo aina välillä. Varmaan siksi, koska sain viikonloppuna mässäillä. Kroppa ei oo taas tottunut että tuo meno ei jatkukaan entiseen tapaan ;)
Mutta ylihuomenna pidän hiilaritankkauspäivän ja aion piiiiitkästä aikaa leipoa, en vielä tiiä mitä mutta vesi on jo kielellä. Siihen saakka nautiskellaan tällä mainiolla Valion uutuudella:
Reipasta loppuviikkoa ja halitaan rakkaitamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti