Alkaa olla paukut vähissä!!!

Kyllä mä ens syystalvena mietin kaks kertaa kannattaisko se influennsarokote kuitenkin antaa työtovereiden pistättää. Karseet neljä päivää takana kuumeen kourissa. Luultavasti tämä on sitä influenssaa eikä kuitenkaan hengitystie-infektiota pelkästään sillä mulle ei yleensäkään nouse kuume kovin herkästi ja en ees muista koska viimeks lämpöä ois ollut 38.2 astetta :O Saatika nelisen päivää. Minä joka oon puolikuollut jo heti kun kuume nousee 37.1 niin voi kuvitella millaiset päivät nyt on olleet takana. 
Kaiken huippu oli se kun viime yönä heräsin armottomasta hikilammikosta sängystäni, onneks oli poikakaveri duunissa yön. Ei meinaan olis varmaan sillekään ollut mukava kokemus :D Kuume on käyttäytynyt nyt nämä päivät just noin, illalla lämpö nousee ja aamuyöstä laskee. Koko ajan vois vaan nukkua! On tullut tv:täkin kattottua enemmän koko alkuviikon aikana kuin varmaan viimeisen kuukauden aikana. Eniten kaikesta on kuitenkin vituttanut se, että ei jaksa ees koiran kans lenkille eikä hommata sille mitään virikkeitä. Puhumattakaan salitreeneistaä, huoh. yritän nyt kuitenkin pitää järjen päässäni ja mennä treenaamaan sitten vasta kun oikeesti koen että oon kunnolla parantunut. Että luultavastu joku 1,5 viikon tauko treeneihin ainakin tulee, voi kuinka mukavaa!! saakeli!
Olin suunnitellut pääsiäisen pitkille vapaapäiville käyväni mummolassa pitkästä aikaa, käyväni Keskisellä ja lähteväni Hesaan American Car Showhon. Mutta eihän nyt toki!!!

 

Siitä mistä en kuulemma koskaan kirjoita

Yhtäkkiä mieleeni tuli laittaa ylhäälle mietteitä parisuhteesta. Oon ajatellut etten ala tänne vuodattamaan mitään kovinkaan henkilökohtaisuuksia mutta koskaan ei voi liikaa kertoa toiselle kuinka välittää ja koskaan ei ole turhaan laittaa niitä asioita ylhäälle mitkä tässä elämässä aivan oikeasti ovat niitä maailman tärkeimpiä juttuja. 
Mun poikakaveri moitti yks päivä etten koskaan mainitse siitä mitään täällä. Noh, en vaan ole jostain syystä tullut maininneeksi :D Niin tosin, se tietää että blogia kirjoittelen vaikkakin noin vuoden verran ei ollut asiasta tietoinen sen tähden etten tohtinut hänelle tästä kertoa koska kerran kuulin niin kärkkään kommentin hänen suustaan koskien erään likan blogikirjoittelua. Kun selostin hänelle etten hae blogia kirjoittamalla huomiota, en julkisuutta tai mitään vastaavaa vaan teen tämän itsenin tähden ei kyllä sen jälkeen ole moitteen sanaa kuulunut. ;)
Joten siis ajattelin kirjoittaa siitä mistä on jostain kumman syystä jäänyt mainitsematta. Meistä kahdesta. 
Vuodet on kuluneet mahdotonta vauhtia. Seitsemän vuotta tallustettu yhdessä ja melkosta vuoristorataa on ollut, mutta kyydissä on pysytty ja aiotaan aina yhdessä, siinä samassa vaunussa pysyäkin. Mä arvostan parisuhteessa sitä, että molemmat osapuolet voi olla täysin omia itsejänsä ja uskaltaa aina sanoa rehellisesti oman mielipiteensä asioihin. Niin meidän parisuhde nimenomaan toimii, molemmat kertoo avoimesti mikä mieltä painaa ja uskalletaan sanoa nekin asiat ilmoille mistä ollaan eri mieltä. Oon monesti positiivisesti yllättynyt kuinka outo tuo mun miekkonen on siinä asiassa, että haluaa aina puhua kaikki mieltäkin painavat asiat selviksi ja auki läpikotaisin. Mä rakastan Samissa sitä, että se on aina pohjimmiltaan positiivinen mies ja omaa pilkkeen silmäskulmassaan. Se tietää just mitä ajattelen vain kattomalla mua ja sanoo monesti kyseisiä asioita ääneen ennenkuin ennätän mitään ees sanomaan. Se on ollut mun tukena tosi vaikeinakin aikoina ja auttanut kun on ollut surua. Mutta ennenkaikkea se osaa olla  mun tukena myös tässä projektissa kohti kisalavaa ja sitä arvostan suuresti. Ei ois helppoa toteuttaa pienin askelin haavettaan jos toinen ois koko ajan sitä asiaa vastaan, odottais vain tilaisuutta että sortuisin kunnolla ruokavaliossani tai ei jaksais yhtään tsempata treeneissä. Sami kyselee "etkö sä tänään mee treenaamaan" tai "saatkos sä nyt tuota syödä"? Se tsemppaa mua oikealla tavalla mutta osaa myös iloita mun hiilaritankkauspäivistä niin ettei mulle tuu niistä huonoa omaa tuntoa. Ja se on tykännyt että tulee myös itte syöneeksi säännöllisesti ja kaikinpuolin puhtaampaa ruokaa nyt kun on tavallaan myös osana meikän ruokavaliota, hieman pakonkin sanelemana ;)
Samissa mä tykkään siitä että se ei luovuta elämässä helpolla. Ei mene todellakaan siitä mistä aita on matalin. Kyllä meille varmasti ero ois jo tullut yhden suuremman kriisin aikana ellei se ois saanut mua uskomaan että on paljon hyvää vielä minkä vuoksi kannattaa yrittää :) Sen periksiantamattomuus näkyy myös siinä kuinka kova se on tekemään työtä ja kuinka kunnianhimoinen se on. Samalla kuitenkin välittää työntekijöidensä hyvinvoinnista.
Pienet asiat jotka jää mieleen ja antavat hymyn kasvoille: silitys, halaus ja sen kertominen että välittää toisesta ovat osa onnellista elämää. 
Samista oon erityisen ylpeä myös sen vuoksi että se on tsempannut kotihommissa ja hyvä olo on tullut siitä että ehkäpä se pikkuhiljaa alkaa ymmärtää että kotityöt ei hoidu todellakaan tuosta vain.... ;) Jonkun on ne tehtävä vaikka kuinka ei nappais, ja vaikka kuinka ois muita asioita mielenpäällä.
Liian harvoin tulee sanottua kuinka hieno asia on että on löytänyt kultakimpaleen elämäänsä!

 

Sairastupaa

Tämä viikko alkoi sit hieman masentuneemmin silmin kuin viime kirjoitus. Ottaa aivoon kun on tullut oltua niin paljon sairaana syksyn jälkeen kun on aloittanut polityöt. Tuntuu että en oo koskaan aiemmin napannut itseeni näin tehokkaasti erilaisia infektioita kuin tässä parin kuukauden sisään. Työmoraali kun on kuitenkin mitä on niin aina pitää valvoa miltein koko yö jos tulee kipeeks ennenkuin saa asiasta työpaikalle ilmoitettua. En tiiä mikä ihme siinä on, miks on huono omatunto kun on poissa töistä, vaikka ihan syystä pois onkin. Onhan se hullua että kun on kuumeinen ja henkeä ahdistaa hoitais muita ja levittäis virusta samalla lahjana muillekin. Samalla tiedostaa kyseisen asian ja silti on huono omatunto, arggh!! Onneksi työpaikan edut tuli tovi sitten todetuiksi: sai pika crb:n, avaavaa lääkettä spriiralla, keuhkojen kuuntelun, äänihuulten tarkastuksen ja korvien tarkastuksen yhdellä käynnillä :) Onneksi ei ainakaan vielä ollut nostattanut tulehdusarvoja ja aamu varhaisen jälkeen ei ole enää lämpöäkään ollut että ehkäpä tämä tästä iloksi muuttuu. Sais kyllä luvan sillä pääsiäisvapaat kolkuttelee ja suunnitelmiakin Eteläsuomeen päin autonäyttelyyn porukalla ois. Ei oo muutenkaan koskaan mukavaa olla töistä pois eikä sekään oo mistään kotoisin että en tohdi mennä revittelemään salille itteeni ettei tuu mitään jälkitauteja. 
Eilen jo oli sunnuntain aamuvukissa mielettömän naatti olo ja kylmiä väreitä meni välillä keholla. Työvuoron jälkeen olin niin naatti että minä joka en ikinä mee päikkäreille koitin kuitenkin mennä, mutta koska koira oli asiasta eri mieltä, en tietenkään saanut nukutuksi. Kunnon yöunet on niin tärkeä asia. Sen huomaa piankin itsestään jos on saanut liian vähän unta: tulee kunnolla äreäksi eikä ajatus kunnolla kulje.
Okei, mutta sit iloisempiin asioihin. Treenit on kulkeneet uusien lisäravinteidenkin vaikutuksesta oikein jees. Päivät on aurinkoisempia ja kesä tekee kovaa vauhtia tuloaan :) Lauantaina sain viettää kivan päivän kullan kanssa mm. syöden Amarillossa kunnon herkut: nachokuorrutettua kananrintaa, salaattia, tortillaa ja ranskiksia sekä suklaa-pähkinäleivosta vaniljajätskillä ja kinuskikastikkeella, namiiii! Täytyy ottaa hiilaritankkauspäivänä ko. annos uusiksi kevään mittaan.. ;) 
 

MAANANTAIN STARTTIA

Uusi viikko ja uudet tuulet!
Olipas mukavaa aloittaa uus viikko työmaalla uusien raikkaiden tuulien puhaltamana. Otettiin porukalla käyttöön uusi tapa jakaa työtä ja se tapa tuntuu toimivalta: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty pätee myös hoitotyössä. Mulla on ollut lähihoitaja opiskelija nyt vajaat kolme viikkoa mukana työmaalla ja ihan kivaa vaihtelua on ollut. On hyvä kun joku välillä kyseenalaistaa ja kyselee eri toimintatapoja työelämässä niin monesti alkaa itsekin tuumailla asioita syvällisemmin eikä vaan mee ja tee. 

Vaikka yleensä oon kyllä aina ollut ihminen joka nimenomaan menee ja tekee, tarttuu heti toimeen. Joskus musta tuntuu että oon myös omassa elämässäni, ihan työpaikan ulkopuolella liikaakin kierroksilla :D On tosi hankalaa osata vain olla. Just ja just pystyy jonkun vuokratun 1,5 h leffan kattomaan. Senkin ajan voi monesti käyttää hyödyksi esim. tehden viikottaisen pidemmän kropan venyttelyn jumppamatolla. ;) Joskus on kieltämättä ihan hermo kireellä sen kiireen vuoksi, johon oon aivan itte syypää. Hyvä esimerkki oli kun äsken taas ajatuki sissani kävi miete onko tässä "fitnesselämässä" hölkäsen pöläystä järkeä kun kokkailin kahden päivän sapuskoja jauhelihaa pannulla käännellen ja tuolilla istuen samalla jalkojen ollessa niin poikki kuluneesta päivästä. Mutta aina kun se ajatus että palaisin normaaliin hiilihydraattipaskamössöihin valtaa mieleeni, aina kun mietin kuinka paljon helpommalla pääsisi kun söis just mitä eteen tulee, havahdun kuitenkin loppuviimeks ja kysyn itseltäni: Miksi hemmetissä niin tekisin? Päästäisin itseni helpommmalla? ja sitten en enää keksikään nasevaa vastausta. En tahdo päästää itseäni elämässä helpolla. Tahdon omata tahdonvoimaa siihen että annan hyvän olon vallata sisimpäni ja tuntea sen mukavan energisen olotilan kun syö puhdasta ruokaa ja tasaisin väliajoin. 

Kyllä taas viikonloppuna oli äreä mieli kun tuli syötyä (ihan luvan kanssa hiilaritankkauspäivänä) esimerkiksi käristettä, monta palaa pullaa, pari suklaakeksiä, kaakaota yms. Huomasin et olin hermo kireellä miltein koko ajan ja mut valtas lauantai iltana armoton väsymys. En oo pitkään aikaan muistanutkaan millaisen nuijanukutuksen sitä itselleen varmistaa kunnon hiilarihumalalla. En tiiä oonko aivan pimahtanut mutta musta tuntuu välillä olo jotenkin kumman epätodelliselta ja sit se väsymys,uh, kun tankkaa itseensä hiilareita. Ja vatsanväänteet alkaa välittömästi. Ne loppuu aina kuin seinään kun saa taas palata syömään bodyruokaa, nam! Oonkin tässä tuumaillut, onko tämä kerta viikkoon hiilaritankkausta mulle hyvä vaiko huono juttu. En mä oikeestaan oo vielä huomannut paljoakaan sitä Matin hokemaa henkistä hyvänolon tunnetta kun saa syödä hiilarivoittoisemmin. Lähinnä ollut aivan pienen hetken hyvä olo, mutta ehdottomasti suurimman osan päivää on ollut väsy ja huono omatunto. On kyllä siisti tunne kun tiedän että paluuta vanhan mallin ruokaympyrään ei oo eikä tuu enää ikinä olemaan meikäläisen kohdalla.

Tänään käväsin koiran kanssa lenkillä auringonpaisteessa töiden jälkeen, oon myös siivonnut ja sitten tehnyt sitä ruokaa. Ja opiskelija arviointi tuli huomiselle väsättyä. Siinäpä tää päivä onkin vierähtänyt. 
Aurinkoista viikkoa todennäköisesti niille parille tuttavalleni ketkä tätä blogia lukevat. Muistakaahan ihmiset että olkaa aina omia itseänne, älkääkä välittäkö muiden sanoista tai mitä muut ajattelevat tekemisistänne. Itse on oman itsensä herra ja elää juuri niinkuin itse haluaakin! :)

 

Lisäravinteiden joukossa saapui mukava ylläri, teamin logo :)

 

Pikapäivitystä kehiin!

Uuh, soijaa pukkaa. En tajuu miks oon tällä viikolla jotenkin ressannut erityisen paljon työkuvioita. Tuntuu että menee niin lujaa kaikenmaailman koulutusten ja tietokone-ohjelmien suhteen, kun ois ihana tehdä vaan tätä hoitajan työtä lähellä potilasta. Siinä se tuli pähkinänkuoressa. Mun ressinaiheet. Toisaalta nuo on niin suuria asioita ettei niihin paljoa voi tälläinen pieni ihminen vaikuttaa. On vaan pyrittävä toteuttamaan työtään kuitenkin nin paljon kuin sunkin lähellä potilaita eikä koneen kanssa naimisissa ollen.

Tänään oli aivan kiva päivä kyllä kun sai osallistuttua kauan kaipaamaan kipsauskoulutukseen. Harjoiteltiin pari tuntia porukalla tekemään kunnon rannekipsiä ja saapaskipsiä. Mä en oo koskaan kokenut olevani kirurginen ihminen. Mulle ei vaan yksinkertaisesti riitä se, että hoidan tiettyä jalkaa, kättä tai haavaa. Haluun kohdata aina ihmisen kokonaisvaltaisesti ja sen vuoksi tykkään sisätaudeista ja alkaa joskus ahdistamaan jos on pelkkää kirurgista hommaa edessä. Kouluaikana noiden kipsien teko potilaalle opetettiin niin totaalisen eri tavalla mitä nyt, että päivitys asiaan oli todellakin enemmän kuin paikallaa. Mulle tehtiin meidän ryhmästä hieno sini-violetti saapaskipsi, harmi ettei tullut otettua kuvaa! On siinä vaan hirmu ero kun sellainen ihminen tekee kipsin joka on niitä paljon työkseen tehnyt, kipsi oli yllättävän ilmavan ja rennon tuntuinen jalassa. Tai no, rentous saattais olla se viimenen mieleen juolahtava asia mikäli sellaisen kanssa joutuis olla kuutisenkin viikkoa! Sahaaminenkaan ei ollut niin kauheaa kuin olisin aatellut että se potilaasta tuntuisi. Ehkä kun tiesin että sen tekee todellinen ammattilainen mulle :) Mietitytti vaan kun meikäläisen pohkeet ne ei oo maailman pienimmät ja naisellisemmat, heh! Lähinnä niinkuin jalkkispelaajan jalat.

Mä oon miettinyt tänään syviäkin asioita. Esimerkiks sitä minne pienet vasta elämäänsä aloittelevat ihmislapset päätyvät kun ne menevät kesken ja miksi taivaanisä antaa niin tapahtua. Kuinka raaka ja surullinen paikka olis kokea jotain tuollaista että lapsi syntyisi kuolleena ennen aikojaan. Oon aina halunnut uskoa että niille lapsosille on joku lämmin ja parempi paikka olla ja että ne olisi syntyneet vammaisina lopulta jos elämä ois jatkunut. Niin se asia on jollain tapaa helpoin käsitellä mielessään. Yks mulle tärkeä ihminen kertoi ettei oo koskaan tuntenut oloaan äitinä yhtä tärkeäksi mitä viikko takaperin synnytyssairaalalla. Sen tytär on yrittänyt lasta parisen vuotta poikaystävänsä kanssa. Ne aloitti rankat hedelmättömyyshoidot ja lapsi sai ihanan pian sitten alkunsa. Mun tuttavasta ois tullut ekaa kertaa mummu. Mutta toisin kävi. Sen tytöllä oltiin todettu kova kohtutulehdus ja pöpö oli päässyt niin pahaksi että levitessään olisi koko kohtu jouduttu pahimmillaan poistamaan. Vaihtoehdot olivat olleet vähissä. Raskausviikolla 16 ollessaan tyttö oli joutunut soittaa äidilleen puhelun jossai oli kertonut että "ne aikoo tappaa mun vauvan". Kätilöt. Ei ollut ollut muuta vaihtoehtoa kun keskeyttää pienen ihmisen alku salissa. Tytär oli istunut vessanpytyllä siellä ja itkenyt vuolaasti ja halannut äitiään edestä päin oman äitinsä vatsalta. Oma äiti oli halannut tytärtään takaisin ja tuntenut että missään muualla hänen ei kuuluisi sillä hetkellä ollakaan. Pienen ihmisen alku oli jäänyt jumiin vessanpytyn kannen väliin osaksi. Sillä oli ollut kaikki varpaat ja se oli ollut pienen pojan kaltainen. Oli saanut Toivo nimekseen. Tai sitten Ville. Tytär ei ollut oikein osannut päättää. Se oli ollut pienin pojan alku. Ja mun tuttava oli sen ottanut syleilyynsä ja katsellut sitä ja ajatellut että "olen ainakin hetken aikaa ollut jonkun mumma".
Kyllä menin kylmät väreet ja oli kyyneleissä itselläkin pidättelemistä. Tovin mietin että onneksi aikanaan pääsy kätilökouluun jäi toiselle varasijalle.

On tässä viikolla tapahtunut paljon iloisia, hienojakin asioita. Mun mahtava 19 v pikkusisko voitti oikeuskäsittelyn palkka-asiassaan ja aivan vetää suun hymyyn. Löytyy jonkinmoista oikeutta tästäkin valtiosta! :)

Mua on riivannut pari päivää makenahimo aina välillä. Varmaan siksi, koska sain viikonloppuna mässäillä. Kroppa ei oo taas tottunut että tuo meno ei jatkukaan entiseen tapaan ;)
Mutta ylihuomenna pidän hiilaritankkauspäivän ja aion piiiiitkästä aikaa leipoa, en vielä tiiä mitä mutta vesi on jo kielellä. Siihen saakka nautiskellaan tällä mainiolla Valion uutuudella:

Reipasta loppuviikkoa ja halitaan rakkaitamme!

JOKAINEN SYY JOKA ESTÄÄ KUNTOILUN ON TEKOSYY!

On jollain tapaa epätodellinen fiilis. Musta tuntuu että oon etuoikeutettu kokemaan kaiken tämän mahtavan fiiliksen elämässäni! En heti muista koska oisin pystynyt olla itsestäni niin ylpeä kuin eilen olin. Kävin visitillä Tampereella valmentajan luona ja jännitti kyllä taas yllättävän paljon, jotenkin erityisellä tavalla sitä mietti että juuri tämä eka tapaaminen kun katsotaan kuinka treeni puree on mieleenpainuva. Ja niinhän se olikin!

En minä taas muista paljoakaan ekoista jutuista joista puhuttiin kun jännitti koko ajan mitä kommentteja kropastani tulee. Onneksi tuo kunnon kehitys katsotaan hetimmiten tapaamisen alussa niin saa kaiken jännityksen pois harteiltaan. Kerroin Matille kuinka oon itsestäni ylpeä kun oon pysynyt koko viis viikkoa prikulleen ruokavaliossa kiinni ilman YHTÄKÄÄN repsahdusta. Lukuunottamatta yhtä ainokaista protskupatukkaan tokan viikon lopulla johon siihen kyllä sain aneluillani Matilta luvan ;) Mutta sen avulla vältin pahimman Makuunin irtokarkkikirouksen koko loppu ajakseni mielestäni. Purin myös tunteitani siitä kuinka oon ajatellut olevani kova mimmi ja pystyväni tähän kaikkeen melko helposti päätöksen tehtyäni mutta pian jo huomasin että helppoja ne ekat viikot eivät todellakaan ole, kaikkea muuta. On uskomatonta millaisia ajatuksia sitä pienen pään sisällä ja millaista kamppailua siellä käydään kun sut valtaa se tunne että oisit valmis aivan mihin vain parin irtokarkin vuoksi. Siinä mitataan vahvuutta joka kumpuaa sisältä ja tahdonvoimaa ennenkaikkea. 

Juteltiin siitä kuinka treenit on menneet ja kehuin kuinka mukavan monipuoliselta tuo viis jakoinen ohjelma on tuntunut. Kuinka kivaa on kun saa keskityttyä esin etu- ja takareisiin omina päivinään yms. Juteltiin myös kuluneesta kevyemmästä viikko viidestä salilla ja tunnustin että jännitin sitä ajatusta hieman aluksi mutta viikon neljä kuluessä ymmärsin kyllä olostani että köykänen viikko tulee todella tarpeeseen. Muutenkin tämä kevyempi palauttava saliviikko tuli mulle kuin kreivin aikaan sillä olin loppuviikosta pienessä kuumeessa ja kovas flunssassa ja ois ketuttanut kyllä jos tämä viikko ois pitänyt vetää vajailla tehoilla raskasta treeniä. 

Sitäkin mä jännitin kuntoni suhteen kun olin tosiaankin kipeenä puolet viime viikosta ja sain tehtyä oikeestaan vaan alkuviikon kaks ekaa treenikertaa kunnon tehoilla että kuinka tuo näkyy kropassani (tai siis että mitään ei sen vuoksi niin näkyiskään :/ ) Oman lisänsä tähän kaikkeen tuo myös se että en saanut vasta kun viikon kolme alussa kaikki tarvittavat vitamiinilisät yms ruokavaliooni kun ne oli kyseiseltä toimittajalta varastosta loppu. BCAA uupuu edelleen, mutta toivon mukaan sen jo pian saan mukaan tähän! 

Minä olin niin positiivisesti yllättänyt kaikesta Matin sanomasta. Sitä tulee itte kehitykselleen sokeaksi ja on tietenkin aika kriittinen itselleen. Kommentteja kropastani olivat se, että treenin näkee todella purreen. Kuulemma jalat ovat kehittyneet kaikista parhaiten. Oon tottavieten ne vetänytkin aina hammasta purren! Lihasta erottuu jaloissa ekaan tapaamiseen verrattaen mukavasti. Pakaroita Matti taas kehu ja sit yks mikä jäi mieleen oli että mulla on mageet pohkeet :) Myös olkapäät ovat saaneet lihasta esiin, jesss!! Poseeratessani sivunäkymää sanoi Matti että vatsapalikkani erottuvat hienosti ylhäältä! What? Siistiä! 
Sitten oli puhetta tästä painoasiastani ja kokonaiskalorimäärän lisäyksestä jatkoon kuudeksi viikkoa ruokavaliooni. Kuulemma se höttö mitä persuuksissani ekalla tapaamisella oli on lähtenyt. Oon niin ylpeä itsestäni ja onnellinen! Kiristynyt olen kuulemma nyt sitä vauhtia että paljoa enempää ei käsittääkseni ennen dieettikauden aloitusta tarttis kiristellä. Sitä lihasta vaan nyt ja lihasta ja vielä vähän lisää lihasta :D 
Kaiken kukkuraksi sain valmentajan luvalla syödä valkosta suklaata ajellessani takas Seinäjoelle hyvillä mielin ja mikä parasta en ollut ollenkaan varautunut että jatkoon kuudeks viikkoa tulee tankkauspäivä 1x viikkoon. Siis ei mitään ongelmia tässä ruokavaliossa pysyttelemisessä sanon minä :) 

Oli jännä huomata että nyt kun sai luvan kanssa "mässypäivän" samantien ei mun yllättäen tehnyt yhtän mieli mitään roskaruokaa eikä oikeestaan niitä Makuunin karkkejakaan. Mikä on kiellettyä niin se vaan nähtävästi aina himoittaa. Valkosuklaa ei maistunut läheskään niin hyvältä kuin oisin sen kuvitellut maistuvan, ehkä osin siks että se oli autossa mua odotellessaan hieman jäätynyt :D Keksit äidin luona olivat ihan ok, mutta en mä mikään keksien ystävä oo koskaan ollutkaan. Äidin tekemä feta-tonnikalapiiras oli taivaallista, sitä uppos kolme palaa. Koska eilis päivä jäi Tampereelle matkustelun vuoksi hieman vajaaksi ;) niin jatkoin tänään vielä kokonaisella kana Subilla lisukkeineen sekä Arnoldsin mini kinuskidonitsilla. Niin joo ja avopuoliso teki meille eilen lättyjä kermavaahdolla ja mansikkahillolla, niitä uppos kolme. No myönnettäköön, varastot on hiilareista tällä hetkellä aika mukavalla mallilla täynnä, heh!
Aivan outoa minkö tuntemuksen tuo syöminen kehossa herätti. Koko eilispäivän ensimmäisestä nauttimastani hiilaripommista lähtien naamani helotti punakkana pitkälle koko illan ajan. Tuntu kuin veri ois lähtenyt paremmin liikkeelle. 

Mutta että minä saan kuulla noin osaavan alan kokeneen ihmisen suusta Tampereella: kehitys on ollut mahtavaa  viis viikkoa ja tästä on suunta vain koko ajan parempaan sekä sen että kyllä ens vuonna kisalavalle noustaan nostattaa hymyn kasvoille. Jumankekka, elämä on ihanaa. 
Hankalaa oli vetää naama takas peruslukemille hymystä kun astelin ulos Halosen toimistosta keskelle Hämeenkatua. Ja sitten mietin. Kerrankin se naama ei oo peruslukemilla ja hienoa niin. Jos tuo ohitse kävelevä mies miettiin miksi myhäilen itsekseni saa se luulla mua hulluksi. Tässä ollaan todellakin pimahdettu, mutta hienoimmalla mahdollisella tavalla! :)