Lausahdus koristaa jääkaappimme ovea. Se on paikka johon tulee katsottua joka päivä ja sen vuoksi halusin tuon magneetin siihen laittaakin. On tärkeää elää tätä päivää eikä ressata tulevista, ottaa jokainen henkäys tätä päivää eikä valittaa turhista. Miltein yhtä tärkeää on, että omaa elämässään tavoitteita joita kohti aina sopivin väliajoin pysähtyy katselemaan. Tänään taas huomasin kuinka hienoa onkin osata elää tässä päivässä eikä veuhtoa turhista tulevista asiousta joille ei voi mitään. Koin pienen ahaa elämyksen kun työtoverini naurahti minulle kun tokaisin vahingossa: onkos huomenna aamu. En katto työvuorojani useinkaan kuin maksimissaan kaks kolme päivää eteenpäin. Mitään hajua ei ollut enään mielenpäällä siitä että huomenna olis ollut aamupäivästä koulutuspäivä, mutta sainkin jo tänään vapaan paikan vuoksi osallistua ko. koulutukseen kun töissä oli suht rauhallista ja hyvin väkeä paikalla.
Tänään mieleeni on jälleen juolahtanut oonkohan aivan tervejärkinen. Mietin taas kaikkea sitä, kuinka raahaudun suoraan töistä salille tekemään kovaa jalkarääkkiä tunnin verran täydellä teholla. Voisin mennä huilaamaankin. Mutta sitä en todellisuudessa tahdo. Työpaikan jääkaapin alaosan lokerikko täyttyy miltein kokonaan kolmesta seikkeristäni, jotka sisältävät välipalaprotskujauheen, latarin sekä treenin jälkeisen palkkarin. Näin tapahtuu aina silloin tällöin kun meen reenaamaan suoraan työvuoroni päälle. Välillä mua hymyilyttää tää touhu, kyllä ihminen on hullu kun ei päästä itseään helpolla. Mutta heti aina havahdun, miksi päästäis itsensä siitä mistä aita on matalin? En keksi ainoatakaan hyvää syytä. Sitten taas jatkan reenaamista ja ruokien punnitusta. Aamusta herään miltein 1,5 h ennen töihin lähtöä. Suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että ennätän tehdä puurot sun muut ruoat vaaán kautta massuuni. Mutta tälläinen mä oon. Ellen tälläisenä kelpaa niin antakaa olla. Pääasia että on hyvä olla itsensä kanssa :)
En jaksa enää innostua alkoholista ja bilettämisestä sillä ajattelen vain kuinka huono olo on seuraavana päivänä henkisesti ja fyysisesti viinan takia. Joskus joudun sanomaan etten ennätä kahville tai bailaamaan viikonloppuna, on pakko tehdä parin päivän sapuskat. Ne hyväksyy sen tiedon ketkä hyväksyy ja jotenkin musta tuntuu että tässä vaiheessa ne tyypit on tainneet jo kaikota ketkä eivät tosi ystäviä olleetkaan. Kumma kyllä oon just tiennyt vuodenvaihteesta lähtien ketkä takanani seisovat: juuri ne rakkaimmat mulle. Ja muuta en tarvitsekaan.
Oonkohan vanhentumassa kun en enää innostu sosiaalisessa mediassa olosta! Tämä blogigin on siinä ja siinä viittiikö kirjoitella, mutta ainakin toistaiseksi jatkan. On ihanaa pitää pää kasassa tässä fitnesstouhussa kun saa kirjoittaa ajatuksensa ylhäälle. Facebook on paikka jota aluksi ihmettelin, sitten rakastin ja lopuksi ällöksyin. Tuo ällötyksen tunne on ollut lähimmäisenä mielessäni oikeestaan koko kesän kun oon siellä pyörinyt. Sen vuoksi lähdinkin sieltä pois. En sano että pysyvästi, mutta ainakin ens vuoteen saakka. Niin kauan kunnes elämä ilman sitä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Mulla palo päreet yks päivä kun eräs tyyppi joka pyyti ystäväkseen ja omas n 30 ystävää, käveli minua vastaan katsomatta päinkään, ei tervehtinyt. Ystävä joka haluaa katsella sinua sosiaalisen median kautta, muttei omaa sosiaalisia taitoja. Voi niitä on kuulkaas paaaaljon.
Sitten on niitä kavereita jotka ovat luoneet itsestään juuri sellaisen kuvan minkä haluavat että muut näkevät ulkopuolisin silmin. Ei! Elämä ei ole aina ihanaa ja pumpulia. Elämä on joskus tosi syvältä ja vittumaista. Juuri kun aattelet että kaikki on kohdallaan niin tapahtuu jotain mitä et ois ikinä ajatellut tapahtuvan SINULLE. Siitä ei huudella, mutta kun taas kaikki asiat on fantastisesti on aika kailottaa kavereille. Mä en tykkää epärehellisistä ihmisistä. Sellasista jotka luo ympärilleen kuoren, vaikka suurinosa todellisuudessa tietää että sen kuoren alla on haavoittuvainen ja ei niin ihana tyyppi.
Lisäksi on alkanut tämän vuoden puolella ahdistaa ajatus että kun muutenki on nyt vähemmän aikaa ystäville, en aio sitä vähäistä aikaani tuhlata nettimaailmassa vaan tapaamalla ystäviä kasvotusten. Nauramalla ääneen, en niillä saaterin hymiöpaskamerkeillä.
Ihmiset jotka eivät kailota koko maailmalle ovat aidompia ja kiinnostavempia kuin ihmiset jotka raportoivat joka viikonloppu ja miksei arkipäiväkin tapahtumistaan. Näin se vain on.
Viikonloppuna olin Tampereella äidin ja siskon luona ja ihana oli taas käydä vanhoilla "kotikulmilla". Tampere on loisto paikka. Jos jonnekin täältä muuttais Suomen rajojen sisäpuolelle ei tarttis kahta kertaa tuumailla minne muuttais. Käytiin viettämässä iltaa äidin ja siskon kanssa paikallisessa iskelmäbaarissa ja meno oli aika villiä. Ei mun puolelta, mutta muutaman kanssajuhlijan. Kattelin siinä bändin soittaessa yhtä blondia noin 50 v tietämillä. Se raukka nukkui nojallisessa tuolissa suu auki kuorsaten, tukka sekaisin. Mietin että tuollaisena en halua herätä sitten joskus aikuisena. Mikä saa ihmisen tuohon tilaan, huh huh.
Bändi oli hyvä ja kovan kolmikon seura tietenkin parasta mahdollista ;)
Lauantaina menin moikkaamaan taas Gurua. Tosi positiivinen fiilis jäi. Kuulemma taas on lihaa tarttunut kroppaan mukavasti. Pakarat saivat kehuja ja vissiin moni nainen ois kateellinen mun perseestäni. Piti oikeen siristää korvia kyseisestä kommentista. Jumankauta kuinka juuri minä voin olla noin etuoikeutettu kuulemaan kyseisen kommentin suomen huipun kehonrakennuskoutsin suusta. Ohhoh. Tällä mennään eteenpäin sano mummo lumessa ja se mummo oli tottaviekoon oikeassa!
Etureidet kerävät lihaa jostain syystä aina hyvin. Takareidet on jääneet etureisien varjoon ja niitä nyt tehostellaan. Jokaisella ihmisellä vain sattuu olemaan se kehonosa joka parhaiten nappaa lihaa vaikkakin treeni olisi monipuolista. Musta on alkanut tuntumaan että mulla se osa on juuri nuo etureiskat. Olkapäät on saaneet muotoa ja vatsapalikat erottuvat. Tästä on mainiota taas jatkaa reenaamista. Selkää en osaa posettaa sitten yhtään ja siihen Matti antoi muutaman vinkin kädestä pitäen. Oon niin tollo noiden posetusasentojen suhteen. En oo vieläkään kunnolla harjoitellut koska jollain tapaa tätä ei ole uskoa todeksi, että se kisalava oikeesti taitaa olla lähivuotena edessä.!
Ohjelmani on hetken aikaa nelijakoinen viisjakoisen sijasta. Esitin kyseisen toiveen valkulle ja hieman häntä koipien välissä kerroin että olen ollut väsyksissä pari viikkoa ja tuntuu ettei etenkään jalat palaudu kunnolla. Matti tokas siihen, että hyvä! Anteeks mitä mietin. Kuulemma nyt alan oppia reenaamaan tarpeeks kovaa. Ei ollut ollenkaan ylitsepääsemätön juttu vaihtaa toviks 4x viikkoon. Nyt on mieli ja kehokin taas paremmin tasapainossa.
Raikasta syksyä ja mielettömiä päiviä toivotellen entinen naamakirjalainen, ja se tuntuu pojat hyvältä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti