Pienessä kylässä (n.2000 hlöä) kasvaneena nuorena naisena sitä tulee ajatelleeksi millaiset eväät on saanut reppuunsa matkan varrelle vain siitä että on kasvanut ja elänyt nuoruutensa Etelä-Pohjanmaalla, Lehtimäellä. Eilen Lehtimäen Jyskeen Ari Mannio tempas niin hienon kaaren keihäänheitossa, että miltein oli tippa linssissä. Niin pieni kylä kun Lehtimäki, eikä Ari oo ainoa urheilussa menestynyt, lehtimäellä kasvanut sälli. Nälkä kasvaa vain syödessä, piru viete, mä voisin olla se seuraava menestyjä. Se lehtimäkeläinen fitnessurheilija joka alta kolmikymppisenä tekee itteään tunnetuksi lavalla ;) On se hyvä että on unelmia ja haaveita, ja mukavan usein niillä on tapana toteutuakin.
Pikkupaikkakunnalla kasvaneena on oppinut nöyryyttä ja sitä ettei mitään saa ilmaiseksi. Sen että kavereiden tukena ollaan ja sen että vaikka joskus tuntuikin että muut saattoivat olla tietävinään asiasi paremmin kuin sinä itse, kaikessa tekemisessä löytyi aina yhteishenkenä ja tuettiin toisia ihmisiä. Sieltä sai tosi ystäviä, jotka ovat edelleen säilyneet mukana elämässä. Koulussakin kaikki tiesivät kaiken toisesta ja toisten perheestä, ei se ollut mitään pintaliiton elämää niinkuin joissakin suuremmissa kouluissa.
Kun laitoin yläasteella rastat, kaverit juoksi pellon poikki mua katsomaan. Siksi koska olin ensimmäinen joka niin teki. Kun sain Nokian kännykän, sisarukseni tappelivat kuka oli saanut pelata matopeliä eniten. Kun ajettiin hirvikolari vanhempieni kanssa niin seuraavana aamuna liikunnan ope tuli koulussa halaamaan ja kysyi kuinka mä jaksan. Kun seurustelin jätkän kanssa joka tuli mua kylälle tapaamaan ensimmäistä kertaa nahkahousuissaan, oli mun pakko laittaa kaverilleni viestiä, että jumankauta mua hävettää, tuu nyt kylälle kattomaan, täällä on ala-ikäinen ruman kireissä nahkahousuissa. Siihen päättyi se suhde :D
Pikkupaikakkunnan plussia on moneen lähtöön. Kaupassa oli tili, jolle sai laittaa ylös "isän kirjalle" ilman rahaa tietyllä summalla ruokaa tai jotain naposteltavaa. Tuli harrastettua aikalailla liikuntaa nuorempana, koska lapsille ja nuorille ei ollut paljon mitään illanviettopaikkoja joten aikaa tuli kulutettua ystävien kanssa ratsastellen, hihdellen, luistellen ja lenkillä käyden. Ja ne metsämaisemat ja se tuoksu, niitä ei voittanut mikään. Oppi myös sen, että ihmiset on kaikki samanarvoisia kun näki paljon kehitysvammaisia ympärillä Opiston vuoksi. Kun poikaystäväni yläasteella särki sydämeni, osti isäni minulle suklaalevyn ja sanoi että voin olla päivän pois koulusta kun minuun niin sattuu. Se kertoo opettajalle etten tuu tänään kouluun.
Haluaisin että omatkin lapseni oppisivat tulevaisuudessa asenteen, että kaveria ei jätetä. Sen että on tärkeää käydä mummulassa, koska isovanhemmat rakastavat aidosti. Sen että kotitöitä tekemällä saa jotain mieltä lämmittävää, ei vain siksi koska kaikilta muiltakin sellaista löytyy. Sen, että aikaa voi viettää myös esimerkiksi hevostallilla eikä alkoholia lipitellen joka viikonloppu. Sen, että vaikka mitä tulee elämässä vastaan, sisaruksiin voi luottaa.
Aina kun ajelen Lehtimäelle hiipii mieleeni pieni hymynvirne ajoista ja muistoista joita olen siellä kokenut. Mua naurattaa, kuinka voi olla totta että sama mopoilija tulee vuosi toisensa jälkeen useimmiten samassa kohdassa matkanvarrella vastaan. Kun käyn katsomassa mummua ja pappaa mun tekee joka kerta mieli sanoa että kiitos kun ootte jääneet tänne asumaan ettekä oo muuttaneet kaupungn sykkeeseen, sillä Lehtimäellä on hyvä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti