" Minne maailma kuljettaa 
ja tuuli taivuttaa 
Mikä on tarkoitus ja missä määränpää 
Jos huomaamattasi sä oletkin jo siellä 
Jos oot jo perillä. 

Kuinka helposti jälkeen jää 
niin monta ystävää 
kun almanakkaan eksyy aina tärkeämpää 
Missä on poukamas ja minne sammuu kaipuu 
ja sydän rauhoittuu. "    Yölintu/Minne maailma kuljettaa 


Oli syksy 2012 ja olin kotonani riideltyäni parisuhteessani ja halutessani ottaa etäisyyttä ihan kaikesta. Isän luona se on aina onnistunut, samoin äitini ja siskoni luona. Heidän seurassaan voit olla juuri sitä mitä olet. Saa olla hiljaa, saa hymyillä sekä itkeä. 
Isälläni on upea ääni ja kitara sekä laulu on aina olleet osa perhettämme. Muistan kun hän ilahdutti minua surun keskellä laulaessaan olohuoneessa kyseistä Yölinnun kappaletta aamutuimaan kun avasin silmäni sängyssä ja mietin tätä elämää. Jo silloin minut valtasi tunne että elämäni ei voi mennä näin, jotain oleellista puuttuu. Mitä se jokin oli en silloin tiennyt. Nyt taidan vihdoin tietää. 

Jos joskus alttarille saakka kävelen, haluan että isäni laulaa ja soittaa kirkossa akustisesti. Se on ollut pitkään haaveenani. Jos minusta aika jättää ennen häntä, haluan että kirkossa hymyilllään ja mietitään hyviä aikoja ja sitä kuinka tärkeä perheeni minulle olikaan, ihan kaikki kaikessa. Soita isä silloinkin kitaraa, niinkuin silloin kun olimme pieninä Alatiellä ja välillä huikimme sinulle " Eiii taaas" :D Vaikkakin rakastimme musikaalisuuttasi ja salaa myhäilimme, tuo on meidän iskä. Tuo on se iskä joka kasvatti meistä mitä olemme, lujia, kovapäisiä, rohkeita ja positiivisia aikuisia ja antoi meidän olla juuri sitä mitä kukin meistä neljästä halusi, omia itsejämme. Se on se iskä joka kantoi joka päivä töidensä jälkeen ruokaa kaupasta ja hyökkäsimme heti kauppakassien kimppuun hänen parhaansa yrittäessä tehdä meille ihan joka päivä lämmintä ruokaa koulun ja töiden jälkeen. Kävi kokkikurssit ja pyöritti isoa omakotitaloa ja kolmen lapsen taloutta oman firmansa ohella. Isää arvostan ehkä eniten maailmassa. Jos olen tarvinnut apua rahallisesti, on hän aina ollut valmis auttamaan. Muutot ovat läpi opiskelujen ja välirikkojen sujuneet iskän pakettiautolla. Eikä hän koskaa turhista valita, mutta kun jotain päätttää puskee läpi raivolla asiansa eteen. 
On monia jotka ovat syntyneet kultalusikka suussa. Minä en ole yksi niistä, ja siitä olen kiitollinen. Olen auttanut pikkusisarusteni kasvatuksessa ja kotitöissä, tehnyt työtä jotta saan harrastaa paljon, paiskinut kesätöitä 14 vuotiaasta saakka. Se on kasvattanut minut asenteeseen, että mitään ei elämässä saa ilmaiseksi ja kaiken mitä on saanut, siitä pitää osata olla kiitollinen. <3 

Hirveästi en ole treeneistäni puhellut viime aikoina mutta todettakoon että hyvällä sykkeellä mennään ja pääsiäisen tietämillä alkaa dieetti, joka huipentuu sitten syyskuun SM karsintoihin ja toivon mukaan lokakuun päälavalle Lahden Messukeskukseen. Parhaani teen, olen sitten kisaamassa tai katsomossa Lahdessa ja otan tämän kokemuksen kiitollisena ja avosylin vastaan ja toivon että terveys kestää syksyyn ja treenit jatkuvat samalla innolla kuin tähänkin saakka. Minulla on niin paras tuki tähän hommaan tällä hetkellä että loppu onkin vain omasta pääkopasta kiinni. Jotta jaksaa painaa töitä joka ikinen treeni ja muistaa ettei unohda siitä tekemisestä myös nauttia. 
Jatkan TeamSportlife:ssa Halosen Matin ruokavaliolla, kovan kilpataustan omaava kultani minua valmentelee treeneissä kisoihin saakka. Olen hänen ensimmäinen naispuolinen kisavalmennettavansa niin totta helvetissä pyrin tekemään aivan kaikkeni jotta hänen ja minun yhteistyömme työn jälki ei pettäisi syksyllä.  :) 
Pian saavat koirani kyytiä aamulenkkien merkeissä. Sanon heippa kaikelle makealle ja rasvaiselle, joita ei kyllä ikävä jääkään. 

Kyllä se niin on että on turha elämäänsä surkutella ellei ole valmis muutoksiin! 

Iloista kevättä :) 

MITÄ SE ON? 

Olen tässä mietiskellyt miksi on niin vaikeaa rakastaa toista ylä ja alamäissä. Miksi niin monet nykyään luovuttavat, ovat itsekkäitäkin, eivät anna mahdollisuuksia, mokaavat kerta toisensa jälkeen ottamatta mitään opikseen, eivät jousta, eivät kykene näkemään asioita toisen osapuolen silmin. Rakkaus on vaikea asia, silti maailman ihanin tunne. Viha on monesti pelottavan lähellä rakkautta. Elämän tärkein rakkaussuhde sanotaan olevan omiin sisaruksiin. Niitä ei koskaa lakkaa rakastamasta ja ne kulkevat rinnallasi elämäsi pisimmän matkan. Tuo on minusta kaunis ajatus ja harvinaisen totta. 

Kerronpa mitä on mielestäni puhdas ja pyyteetön, vilpitön  rakkaus. 
Paappa saattaa muistamatonta mutta niin skarppaavaa puolisoaan vastaanotolle terveyskeskukseen muutamia kertoja vuodessa. Mummo tulee aina samaan toimenpiteeseen, mutta ei koskaan muista mihin ja minkä takia. Kun soitan kutsuakseni mummon käymään kuuluu taustalta paapan ääni , "Puhu niille sitten kauniisti". Mummo vastaa ja lupaa tulla, lupaa noudattaa ohjeitani. Juttelen vielä hetken paapankin kanssa, sillä muistanhan minä että kyseiset ohjeet ovat aina jääneet naiselta unholaan. 
Sitten koittaa jälleen päivä kun he tulevat, käsi kädessä. Istuvat vastaanottotilaan jossa ei ole yhtään henkilöä heidän lisäkseen. Istuvat vastakkaisille penkeille, paappa ottaa vähän etäisyyttä. Paappa on väsyneen näköinen, murhe ja totaalinen väsymys paistaa kasvoilta. Huoli, ikävä vanhan mummon oikeaa luonnetta takaisin, suru, rakkaus häntä kohtaan. Pieni toivonpilkahdus, että pian paappa saa viettää viikon ainoan hetkensä yksin, istuen puolisen tuntia rauhassa penkillä. Ilman että tarvitsisi katsoa kenenkään perään kuin pientä lasta. Mummu käy luukulla pari kertaa kysymässä koska hänen aika. Paappa ei jaksa nousta perään, hän tietää, vastaanotto alkaa pian.
Tutustuin kyseiseen pariskuntaan pari vuotta sitten ja jo silloin huomasin asioiden laidan. Mummo vipelti menemään pitkän käytävän toisessa päässä, vaarin huikkien häntä tasapaksulla äänellä takaisin päin. Taas mummon aika odottaa oli hänelle liian pitkä, jälleen kerran hän mietti mihin hänet oli tuotu ja miksi. Paappa tiesi, ei jaksanut mennä perään. Minä menin. Mietin eikö kukaan pysty tilannetta hallitsemaan. Ja kuinka paljon tälläisiä pariskuntia maassamme elelee, se on mahdottoman hankala tilanne kuvitella. Kun rakkain ihmisesi on vieressä mutta hänen olemuksensa on poissa. Rakastat niin paljon ettet voi kuvitella elämää ilman häntä, välillä syyllisyys painaa, haluaisit kuvitella elämän ilman häntä, silti rakastat yli kaiken. 
Kun mummon vuoro vastaanotolle koitti jälleen kerran, oli minulla työssäni hiljainen hetki. Paappa jäi yksin aulaan istumaan. Menin juttelemaan, kysyin käykö kotiapuja, onko hän ikinä haaveillut yksin lomalle lähtemisestä. Paapan silmät kostuivat, hän sanoi, ketään ei käy. Hänestä aisti, että hän oli otettu kun joku kysyi kerrankin hänen jaksamisestaan eikä kaikki pyöri puolison asioiden ympärillä. Puolison joka riisui edessäni rintamustaan peitellen ja kertoi olevan laihtunut. Näinhän minä sen kertomattakin. Uusia rintaliivejä ei oltu hankittu, vanhat kaarituelliset roikkuivat päällä sillä haluaahan hän edelleen tuntea olonsa naiseksi. Laitoin asiaa eteenpäin tuolloin, mummo tykkäsi kun huolehditaan mistä ruokahaluttomuus johtuisi. 
Jatkoin juttua paapan kanssa. Selvisi, että kukaan ei voi heille soittaa sillä jos paappa vastaa on mummo koko ajan kyselemässä miksi olet puhelimessa, kuka siellä on. On vainoharhainen ja vihainenkin. Tarjosin avopalveluohjaajan numeroa, mutta paappa ei voinut sitä ottaa vastaan sillä ei pysty puhelimessa juttelemaan. Saimme sovituksi juonen jolla avopalveluohjaaja soittaa paapalle kaikesta huolimatta. Hän oli huojentunut. Sanoi kiitos ja hymyili ensimmäisen kerran minulle. 
Toivon heille kaikkea hyvää. Silti sydämmeni särkyy heitä katsellessa. Kuka on keksinyt että rakkaus on noin vahvaa tekoa. Se on harvinaista rakkautta se joka kaiken tuon kestää. Se on tosirakkautta. 

LUUKUN TOISELLA PUOLELLA 

Töistäni puhun vain vähän, sillä minua sitoo vaitiolovelvollisuus joka kattaa kaikki hoitotilanteet läpi lopun elämääni. Valmistuessani, pelkäsin kuinka vaitiololovelvollisuusasiat tulevat ammattini aikana koettelemaan. Koska löydän itseni oikeudesta, koska joku hullu saa päähänsä kannella minusta. Enään sitä ei pelkää, sillä jos niin tekisi, ei tätä työtä pystyisi täydessä järjen voimissa tekemään. Ajattelin kirjoitella tekstiini, miltä tuntuu olla hoitaja koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa, jossa ihmiset osaavat vaatia enemmän ja enemmän, toiset ihan syystä, toiset vain siksi että ovat potilaan asemassa. 
Oletko sinä tullut koskaan miettineeksi, että ei ole hoitajan syytä, että sinulle ei aikaa sen päivän päivystykseen pystytä antamaan? Teemme erittäin ammattitaitoista ja vastuullista työtä, meidät on perehdytetty tekemään hoidon arviointia ja jokaikisen puhelun ja asiakaskontaktin aikana kun asiakas aikaa varaa, olemme sen velvollisia tekemään. Ei jotta olisimme uteliaita tai tekisimme kiusaa sinulle, vaan siksi että päivystysaikoja on rajallinen määrä ja ajat tulee antaa niille jotka aikoja todella terveytensä kannalta vaativat akuutisti, niille joiden henki saattaa olla jopa vaarassa ellei hoitoa saman päivän aikana totauteta. Oletko koskaan tullut miettineeksi mitä hoitajat koneella tekevät? Mikseivät he ole mukana hoitotilanteissa ja juttelemassa asiakkaille lähikontaktissa enemmän? Tietokoneet sitovat meitä yhä enemmän ja enemmän, koneiden avulla pidämme lääkärit ajantasalla, pysymme itse ajantasalla potilaskokonaisuuksista, tutustumme jo tehtyihin hoitoihin, jotta osaisimme niitä hoitajan vastaanotoilla jatkaa. Kirjaamme tekemäämme työtä, sillä vain kirjattu työ on tehtyä työtä todellisuudessa. Mitä ei ole kirjattu, ei ole tapahtunutkaan. Emme ole koneella piruuttaimme kansliassa, itse ainakin antaisin mitä vain kun saisin välillä heittää läppärin seinään joka ei taaskaan toimi kuin niin moni käyttäjä on kirjautuneena laboratoriopyyntöjä tekemään tai reseptikeskuksessa. Kun saisin vain sen kynän ja paperia ja saisin olla asiakkaan luona läsnä. Emme voi mitään näille muutoksille, isommat tahot niistä päättävät, emme me hoitajat. ¨
Oletko tullut miettineeksi että ellemme heti ennätä tulla avuksesi ja meitä ei kansliassa näy aulan ollessa miltein tyhjä, saatamme avustaa lääkäriä vuotavan haavan ompelussa sivuhuoneessa, ottaa sydänfilmiä sydäninfarktipotilaalta, lääkitä hänen kipujaan ja samalla soitttaa ambulanssia. Saatamme tyynnytellä sivuhuoneessa sekavaa ja muistamatonta potilasta ja estää hänen lähtöään vastaanotolta että lääkäri ehtisi tulla hänet tutkimaan ja tilanne ei pääsisi pahenemaan entisestään. 
Välillä tarvitsemme itsekin taukoja, myös päivystävä lääkäri tarvitsee ruokataukoja, kusitaukoja ja joskus vain omaa aikaa miettiäkseen koneen äärellä, mikä olisi paras ratkaisu asiakkaan terveyden kannalta. Sillä ellemme tätä tee, ei ajatuksemme juokse ja se saattaisi johtaa jopa kohtalokkaisiin virheisiin työssämme. 
Myös hoitaja tuntee yhtälailla kuin potilas, onnellisuutta, ylpeyttä, katkeruutta, surua, vihaa, epätoivoa, iloa. Emme ole mitään kaatopaikkoja, jotka kestävät millaista palautetta vain. Ennenkuin haukut, mieti hetki miltä tuntuisi vaihtaa hoitajan kamppeet ylle ja tehdä joka päivä työtä kaltaistesi ihmisten kanssa. Heidän parhaaksensa. Mieti onko hoitaja syynä huonoon oloosi henkisesti, ellei hän olisi läsnä, eikö sinulla olisi entistä huonompi olla? 
Joka päivä kohtaan työssäni selviytymistarinoita, sisua ja myös onnenkantamoisia potilastapauksissa. Puhuttelevimpia ovat ne ihmiset jotka eivät luovuta ollessaan vakavasti sairaita, ja tietenkin myös ne jotka ovat jo aikaa sitten luovuttaneet. 
Tänään pistin kipupiikin syöpasairaalle rouvalle, jonka vahvat kotikipulääkkeet eivät enään tänään olleet riittäneet. Tuntemuksiaan hän kuvaili minulle: "Eniten se tuntuu vatsalla, mutta samalla myös varpaat ovat niin arat, että pakko käyttää isoja, pehmeitä kenkiä. Henkseleitä käytän housuissa siksi että housujen tulee olla isot, eivät saa puristaa yhtään vatsaa. Sormet ovat arat ja eilenkin tiputin kaksikin esinettä käsistäni, mikään ei enään tunnu käsissä pysyvän. " En olisi ikinä arvannu tämän olevan tälläistä. En ikinä." Kaikesta huolimatta tämä nainen hymyili minulle pian kipulääkkeen saatuaan, ja kertoi että enään ei paljoa tunnu. Siinä vaiheessa kaikki on suhteellisen hyvin kun ihminen jaksaa pyytää apua. Kun hän sitä ei enään jaksa tai luulee että hänestä ei välitetä, on toivo menetetty ja ilman toivoa, on elämää mahdotonta jatkaa. Sillä toivo on se voima, jota potilaalta ei koskaan saa sammuttaa. Vaikka ihminen mihin uskoisi, on hänellä oikeus uskoa, kukaan ei saa sitä voimaa sammuttaa. Silloin voi tehdä ihmisen elämänhalulle kohtalokkaan virheen. 
Palautetta me hoitajat työstämme otamme mielellämme vastaan. Oli aivan ihana kuulla kun eräs nuorehko naishenkilö sanoi minulle puhelimessa että toivoikin minun vastaavan, puhelun loputtua sanoi että on tarkka asiakaspalvelusta ja minun kanssani kun juttelee, tulee lämmin ja hyvä olo, sellainen että kuunnellaan. 
Jokaisella hoitajallakin on oma elämänsä, ja joskus kun elämä koettelee, on hankalaa sulkea sitä työn ulkopuolelle. Mutta sen me joudumme tekemään, siksi, että voisimme keskittyä sinun ongelmiisi ja terveyteesi. Työmme on nopeatempoista, jatkuvaa kuuntelua ja havainnointia, reaktiovalmiutta uusiin tilanteisiin, sinua varten. Emme halua kuulla sitä, kuinka paljon ajat ovat myöhässä, myöhässä ovat ja siitä kärsimme itsekin. Lääkäriksi emme voi muuttua, mutta parhaamme ennakoivilla toimenpiteillä yritämme jouduttaa hoitosi etenemistä. Emme halua kuulla, kuinka hankalaa oli päästä läpi linjojen, tiedämme sen itsekin, olemmehan koko päivän luurin toisessa päässä olleet ja puhuneet suumme kuivaksi. Sen sijaan voimme ottaa vastaan kiitosta työstämme, jotta taas seuraavana päivänä olisi mukava töihin palata. Voimme kuulla kiitoksen sanan poistuessasi vastaanotoltasi, siksi jotta tietäsimme että aika oli todella tärkeä sinulle. Ja jos joskus haukut tai huorittelet ja ymmärrät kaiken mitä itse suustasi päästät, voit olla varma että niin myös minä teen takaisin sinulle syvällä mielessäni, purren huultani. Kaikkea ei meidänkään tarvitse ottaa vastaan, ja jos huitaiset, teen sinusta rikosilmoituksen. Sillä minäkin olen vain ihminen. 
Ja ellemme olisi kutsumusammatissamme, emme tätä työtä tekisi. Koska sellaiset jyvät erottuvat akanoista jo kouluaikana. Ja pitäkää päättäjät hyvät ne psykologiset testit hoitoalan koulutuksiin ihmisiä valitessanne, sillä tärkein ominaisuus hoitajana on ajatella aivoillaan ja kyetä tuntemaan empatiaa ja aitoa halua auttaa toista. Siinä vaiheessa kun on kyse oikeasti sairaasta ihmisestä, ei asiaan auta pitkä matematiikka, saatika L:n paperit lukiosta. Siinä auttaa se että kykenet asettamaan itsesi toisen asemaan, ja vaikket aina kykenisikään, omaat aitoa iloa auttaa ihmistä tuntemaan jälleen elämän iloa. 

" Onnellisuus ei tule koskaan heille jotka eivät arvosta sitä mitä heillä jo on. "

Mitä se onni on? Onko se kesän odotusta? Loman odotusta? Viikonlopun alkamista? Työvuoron loppumista? Tilipäivän tuloa? Pikkujoulujen alkamista?
Miksi onni tuntuu olevan niin usein kauempana, jonkin asian odotusta. Viimeistään kuluneen kesän jälkeen olen päättänyt, että en enään odota onnen päiviä. Jokaisesta päivästä voi tehdä omalla laillaan onnen päivän, aina löytyy jotain positiivista ja hyvää. Ehkä se on vähän turha klisee kun sanotaan, että elä hetkessä ja tee jokaisesta hetkestä onnea. Aina ei tunnu onnelliselta ja tuntuu kuin jotkin asiat kovettaisivat ympärillesi suuren panssarin, miksi juuri minä? Mitä olen tehnyt väärin? Eikai taas tätä? Ikävistäkin asioista oppii, ja usein todella paljon. Joskus kaatuu paskaa niskaan kunnolla, mitä siitä. Mielestäni ne  meistä voivat kutsua itseään voittajiksi, jotka eivät jää maahan makaamaan, vaan ottavat itseään niskasta kiinni, vaikkakin kaatuisivat. Entistä ehompana ja kokemusrikkaampana vain eteenpäin!

Eron myötä musta on tullut entistä herkempi kokemaan ihmisten tunnetiloja ja jollain lailla varmasti itsekin näytän tunteeni leiskuvammin ja laajemmin. Pikkusiskoni tokaisi minulle eräässä puhelussamme, että pidä toi Katja, sulla on luonnetta! Edeltävästi olin kertonut hänelle, kuinka minusta tuntuu että en enään yhtään ajattele mitä suustani päästän, kerroin parit faktat pöytään muun muassa yläkerran mummolle, joka keksii valittamista asiasta kuin asiasta eikä voi sietää, että ympärillään on elämään PÄIVÄSAIKAAN. Ja kans semmonen homma on alkanut pistää vihaksi ja josta palautteeni kyllä laulaa on ihmiset, jotka hakeutuvat asiakaspalveluammatin pariin mutta jotka eivät omaa tippaakaan asiakaspalveluhaluja.

Ensi viikolla olis kevyiden treenien viikko luvassa. Osassa lihasryhmiä selkeästi jo tuntuukin sitä kaipaavan, esimerkiksi jaloissa ja hauiksissa. Viisi viikkoa hurahtaa aina hurjaa vauhtia, täytyy oikein kalenteriin merkata että muistaa oikeassa paikassa aina nuo köykäset viikot pitää. Niihin tulee suhtautua vain oikealla asenteella eikä surkutella, kun ei pääse painoja nostelemaan kunnolla. Täytyy pitää mielessä että tietyssä lepotilassakin lihas kasvaa, ja lepoa ja erilaisia ärsykkeitä se näin ollen tarvitsee.

Kaippa munkin on pakko nostaa tapetille nämä "Fitnessbuumin bloggaus" kirjoitukset joita parin viime viikon aikana on ripakopalla ratissut. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kaikkien ihmisten ei tarvitse fitnesskropista tykätä. Ellei pidä dieetattuja kroppia kauniina, on se ihan fine. Jokaisella on oma ihanteensa naisten suhteen. En minäkään kaikista urjeilijoista sitä mieltä ole, ettäkö nainen olisi juuri lavalla kauniinpanaan. Jotkut ovat liian laihoja, on valmentajan kokemuksestakin varmasti kiinni mihin pisteeseen kroppa lavalla viedään. Joillekin puhkeaa syömishäiriöitä, sekin on omasta luonteesta ja etenkin valmentajan osaamisesta kiinni millä lailla hommaa viedään eteenpäin. Väitän, että syömishäiriöitä on tasaisesti nähtävillä muidenkin urheilulajien parissa, ei pelkästään fittneksen. Ihmiset jotka ovat herkkiä ottamaan itselleen stressin kaloreistaaan ja kulutuksestaan, niitä löytyy ihan joka puolelta. Ei itse fitness lajina tee kenellekään syömishäiriötä. Sen tekee oma alitajunta ja kieroutunut maailmankatsomus, siihen jos lisätään kokematon valmentaja ei lopputulos voi olla kaunis.

Myöskin osa noista naisista, jotka kirjoittavat että fitnesslaji ei ole tervettä touhua, ovat varmasti itse kokeneet epäonnistumisia lajin parissa, niin kovia kolauksia, että eivät ole niitä vielä pystyneet oikealla lailla käsittelemään, oikeanlainen tukikin on monilla varmasti taipaleen aikana uupunut. Surullista että pitää nostaa tapetille, kuinka fitness on vaarallista ja hullujen hommaa, syömishäiriöisten harrastus. Tervetuloa katsomaan ainakin tätä naista joka rakastaa ruokaa yli kaiken ja ajattelee kesän dieetin olevan ainutlaatuinen, elämässä ohimenevä vaihe. Joka ymmärtää sen, että ihmisen ei tulekaan kulkea päivittäin sen näköisenä kuin lavapäivävä ollaan eikä siihen kukaan pystyisikään. Tärkeintä on tuntea olonsa hyväksi omassa kropassaan ympäri treenikauden.
Eivätkö ne ihmiset sitten ole vaaraksi itselleen, jotka karppaavat pitkään, tekevät suolihuuhteluja tai sitkuttelevat mehupaastoilla pidempään? Miksei niistä puhuta vaan pidetään kaiken maailman lentoemäntädieettejä ihan ok juttuina. "Ai sinäkö sait karistettua patukoilla 10 kiloa kuukaudessa? Hienoa!" Sairasta sanon minä. Lopputulos ei koskaan voi olla terveellinen, mikäli painonpudotus on salamannopeaa millä tahansa ateriankorvikkeilla. Ongelma on siinä, kun ihmiset eivät nykyään enään tunnu tietävän mitä on terveellinen ruokavalio. Mitä on syödä päivittäin terveellisesti? Se että herkutellaan vain juhlapäivinä, ei tehdä jokaisesta päivästä kuitenkaan juhlaa. Opetetaan lapset kokkaamaan pienestä pitäen. Jätetään dieetit sikseen ja niiden jälkeen taas vanhoihin kaavoihin meneminen. Opeteltaisiin kaikki syömään monipuolisesti ja terveellisesti. Oikein pahaa tekee kaiken maailman dieettimainokset ja tuotteet...

Pidetään lippu korkealla talven tuiskeessa!
Treeni-iloa joka iikalle! <3

TUNNELMIA NORDIC FITNESS EXPOSTA VUOSIMALLIA 2014

Tämä tulee olemaan varmasti yksi lempparipäivityksistäni, sillä olin niin liekeissä koko viikonlopun. Parhaat kaksi vuorokautta takana pitkään aikaan Lahden Messukeskuksessa ystävän kanssa viiletellen. <3 Tuntuu kuin olisi ollut poissa kotoa pidempäänkin, sen verran hyvin vissiin uppoutunut toviksi täysin tuohon bodymaailmaan. Eikä ihme, sillä aivan supereita paketteja oli sunnuntaina lava täynnä, toinen toistaa täydellisempiä ja mahtavan asenteen omaavia naisia. Jokainen heistä, joka tiensä Lahden päälavalle saakka tänä syksynä selvitti, kuuluu saada iso kiitos ja mahtavat tsempit elämäänsä.
Valmentajani sanoin: "Taas kova treeni ja perusarki koittaa monille, jotta ensi kerralla ollaan entistä parempia. Sitä se huippu-urheilijan elämä on, sitä ihan parasta mahdollista elämää."
Lausahdus pitää sisällään kaiken, mitä itsekin tästä touhusta ajattelen. Sitä parasta mahdollista elämää, aivan kaikin puolin :)

Lauantaina aamusta ajelimme Sofian kanssa Eteläsuomeen, tipautimme koissulini äidin täyshoitolaan Tampereelle ( :D ) ja jatkoimme matkaa etiäpäin Lahteen asti. Siellä meitä vastassa oli ystävällinen naishenkilö respan aulassa, saimme mielestäni tosi hyvää palvelua pieneltä hotellilta ja maittavan aamupalan, kiitos Kauppahotellin Grandin. Siellä yövyimme sunnuntain kisoja jännittävillä fiiliksillä odotellen. Tehtiin kerrankin käänteinen järjestys, ensin huvi, sitten työntulosten fiilistelyä. Kävimme syömässä Lahdessa ravintola Martinassa, ja toivottavasti ei jää viimeiseksi kerraksi. En muista koska viimeksi olisin syönyt niin törkeän maittavan listaravintolaruoan kuin siellä. Broileria vuohenjuustolla ja lohkoperunat punaviinikastikkeella, mun kieleni tais jäädä Martinan sisätiloihin. Tässäpä se komeus kerrassaan :

 

 Jälkiruoaksi kahvin kera Iltalialainen jäätelöleivos lakritsasydämmellä. :p Arvatenkin saattaa että uppos melko nopeaan.... Ystäväni kanssa olimme varmoja että lakritsisydän oli uitettu rommiviinassa. Sen verran tujua oli loppuosa, että auton rattiin en olisi ihan heti laskeutunut :D Kun kysyin asiasta tarjoilijalta, hän nauroi ja sanoi että kyseistä annosta tilataan lapsillekin. Siinä ei ole tippaakaan viinaa. Edelleen ihmettelen tuota asiaa, aivan varmana oli. Silmät vaan vuoti ja kurkku huuhtoutui alkomaholin mausta pidemmäksi aikaa tuon jälkkärin jälkeen. Mitä kummaa :O

Syöminkien ja pienimuotoisen välikuoleman jälkeen suuntasimme ajoissa jo Lahden yöhön, FitnessExpon virallisille After Partyille Lahden Seurahuoneelle. Oli mukava ilta! Erilainen kokemus verrattaen esimerkiksi kotipaikan öihin siinä mielessä että yhtään ihmistä bileissä en nähnyt örveltävän viinan vuoksi. Ihmiset joivat sivistyneesti ja tanssivat dj:n soittaessa sopivalla maltilla. Juttelivat keskenään ja puhuivat elämästä, ei niinkään siitä tilataanko lisää kossubatteryä heti vai hetken päästä. :D Parhaat kekkerit pitkään aikaan. Ja tietenkin parhaimman näköiset miehet vielä pidempään aikaan :D

Sunnuntai oli meille se pääpäivä, sillä naisten Bodyfitnesstä ja Bikinifitnesstä varten lähdimme reissun päälle. Minä tapitin katse kovana Bodynaisia, ystävänä taas Bikininaisia. Oli jälleen selvää, kumpaan sarjaan kumpainenkin haaveilee lavan puolelle ;)
En tiedä voiko naiseen rakastua, mutta kyllä tuo Hanna Saario Bodyfittneksen puolella lähentelee jo täydellisyyttä. Lisäksi ulkomuotonsa lisänä hän on valovoimainen ja aidosti läsnä lavalla, nauttien tekemästään. Tässä pari lempparikuvaani kisoista, ekassa Hanna :

Kuvat täydentävät ajatukseni. Lavalle haluan, ja sinne mennään kun sen aika koittaa. Sitten saa tukijoukot ja kaikki kynnellle kykenevät tulla kannustamaan Pohjanmaan kinkku voittoon. Sillä sitä lähdetään tavoittelemaan.
Ennen tuota hektistä puoltatuntia elämässäni, toivon että minua kunnioitetaan ja annetaan rauhassa treenata ja keskittyö tekemisiini ilman kokoaikaista kyselyn tulvaa koska kisat. Haluaisin uskoa, että lukijanikin tulevat kyllä kuulemaan koska NE kisat on. Siihen on vielä aikaa, pienin vahvoin askelin sinne mennään, otetaan vastaan möykyt ja alamäet tien varrella positiivisesti niistä oppien, ei kaaduta ja jäädä murehtimaan mitä oisi voinut tehdä toisin, tehdään työtä niska limassa, rakastaen jokapäivästä urheilemista, ripauksella hullua huumoria, mutta verenmaku suussa kiehuen :) Kaikki tuki on tarpeen, ja teitä rakkaita ihmisä ympärilläni paljon onkin, kiitos siitä :) <3

Valoisin, upein mielin kohti alkavaa talvea. ¨
Olkaa oman elämänne rokkistaroja!               

Aamulettujen lisäksi herkkuhetkiin :P

Paluumatkalla Lahdesta Tampereelle, koutsi kiipes kyytiin. Pohdiskeltiin paljon asioita reippaaseen tuntiin mahtuen. :)

 

Rakas ystäväni, tuleva mahtibiksubeibe Sofia. <3

      MITÄ JOS VAIN KÄY NIINKUIN MUILLEKIN?

Pari kuukautta hujahtanut ilman kirjoituksia. Ei ole saanut aikaiseksi, lisäksi pään sisällä ollut aivan riittävästi myllerrystä toviksi aikaa. Nyt alkaa tuntua että löytyy taas mukava tekemisen meininki ja palo treeneihinkin. Tänään mietin tullessani blogisivuille pitkästä aikaa jatkanko enään tänne kirjoittelua. Mua hämää kun en tiedä ketkä näitä sivuja seuraavat, sillä lukijoita tuntuu kumminkin kohtuu mukavasti olevan. Olisi kiva jos laittaisitte kommentteja kehiin, ketkä ovat innostuneita täällä sivuilla kurkkimaan :)

On takana aikamoinen kesä. Oon päättänyt että haaveet on tehty toteutettaviksi, periaatteessa mikään elämässä ei ole mahdotonta jos vain tarpeeksi tekee työtä sen eteen ja omaa paloa joihinkin asioihin. Lisäksi eron myötä, olen huomannut kuinka mahtava ja rikas asia on omata kullanarvoisia sydänystäviä. Kiitos ihan kaikesta Milla, Sofia, äiti, iskä, Niina, Pirita, Päivi, Josku. Oon aina ollut ihminen joka selviää elämän kriiseistä puhumalla ja sitä on tullut tehtyä tärkeiden ihmisten kesken.
Viimeisen vuoden sisällä olen miltein menettänyt pikkusiskoni sekä kummitätini, nähnyt läheltä pikkuveljeni surun hänen parhaan ystävänsä kuoleman jälkeen, pettynyt toviksi itseeni ja terveyteeni. Päättänyt yhdeksän vuoden parisuhteeni. Myynyt asuntoni, ostanut uuden. Siinä sivussa muutto työmaalla ja taottu kovaa tahtia uusissa tiloissa, osin uusien ihmisten keskellä. Lukenut itseni ravintovalmentajaksi. Jaksanut treenata koko vuoden ajatellen, että tekosyitä, niitähän aina riittäisi. Kesä oli hemmetin kuuma ja minä joka rakastan aurinkoa, karsin sen palvomisesta aikalailla tänä vuonna. Jos aina laittaisi treenitauot kelien piikkiin, ei koskaan kehittyisi. Muutoksia, ihania sellaisia, oikeita elämänrikkauksia on tulossa vielä seuraavan kahden vuoden sisällä tietoisesti. Vain taivas on rajana kaikelle, sen olen päättänyt!

Ajatusmaailmani on muuttunut tämän kevään ja kesän aikana kahteen asiaan radikaalisti. Toinen on se, voiko läheisintäkään ihmistä todella tuntea riittävän hyvin. Pystyykö kukaan tuntemaan toista koskaan läpikotaisin? Toinen se, että "kehonrakennusmaailmassa" voi olla helposti liian sinisilmänen ja tehdä asioita pitkään väärin, pienillä muutoksilla taas saada hienoja tuloksia aikaan.

Viikonloppuna käväsin Tampereella valkun luona. Välissä ollut seitsemisen kuukautta taukoa. Jätin Matin päätettäväksi olenko kisasopimuksen vaiko vuosisopimuksen "arvoinen". Kisasopari sieltä pärähti joka tarkoittaisi sitä että mikäli kaikki menee putkeen, vilkahdan syksyllä 2015 SM lavalle.. :) ! Oon niin ylpeä ja onnellinen että olen saanut ilman "valvovaa silmää" tulosta aikaiseksi omapäisesti. Selkä junnaa jälessä, sitä treenataan sen mukaan mitä se kestää. Terveydelläni en ala leikkimään, tarkoitus olisi että koko treenikauden minulle ei tule enään tilannetta, jossa en saa niitä sukkia alaselän säteilevältä kivultani jalkaan. Takareidet ovat kuulemma nyt napanneet lihaa, kädet parantuneet kauttaaltaan sitten tammikuun. Vatsapalikat näkyvissä. Ihan ok!
Mulla vain on se paha tapa että haluan mennä 100% lasissa enkä välttämättä osaa menoani pysäyttää. Se on kaikki tai ei mitään. Ja vaikka menenkin lavalle (toivon mukaan takapakkia ennen syksyä -15 ei tule) ekaa kertaa, olen silti varustettuna asenteella että menen sinne voittamaan. Yhtään en aio tinkiä treeneistä, mikäli terveenä pysyn. Syön kun hevonen about pääsiäiseen saakka, en kitisen dieetillä, sillä sehän on vain ja ainoastaan oma valintani. Aion kasvattaa itsetuntemustani ja ennenkaikkea itsehillintää kun elämän eka kunnon dieetti pärähtää käyntiin. Kiukkuinen saatan joskus kesällä olla, se suotakoon ellei ajatus kisojen lähetessä täysillä aivan kulje (jos se nyt on sitä ikinö tehnytkään :D ) mutta kiukkua en aio läheisiini purkaa. Puran sen huutamalla, juoksemalla tai vastaavaa. Teen tämän listan, jotta kesällä -15 voisin palata kirjoituksiini ja miettiä mikä on tärkeintä tässä kaikessa.
Tiedoksi vielä se, että vaikka Nordic Fitness Expo on ollut haaveenani vuosia, en silti tykkää että koko ajan kysellään koska kisat. Ne tulee mikäli on tullakseen, elämä on liian lyhyt siihen että koko ajan miettisi sitä noin puolta tuntia minkä ehkäpä lavalla saa kokea.
Saatan murtaa jalkani viikko ennen kisaa tai olla sairaalahoidosssa. Saatan kusta koko dieetin heikkojen hermojen vuoksi. Mikään ei ole satavarmaa. Mutta se on, että jos kisat koittavat, en lähde sinne hakemaan vain kokemusta vaan olemaan paras! Asenne ratkaisee, ja uskon että se huokuu myös ulospäin, lajissa kuin lajissa.

Tänään tullessani kaupungilta ja kohdatessani siellä näyn josta tulin surulliseksi ja helvetin pettyneeksi, pysäköin autoni uuden kotini pihaan. Kuskin lasissa sisäpuolella oli tullut kylmää pakoon iso leppäkerttu. Lennätin sen pois vierestäni. Otin selvää, leppäkerttu tuo mukanaan tulevaa onnea sen nähdessään.
Keväällä ennen eroani avasin auton lämmitystolpan josta lennähti pieni lepakko, joka toi mukanaan kasan epäonnea. Olen häätänyt asunnostani mummon haamun joka meinasi jäädä tänne asumaan kanssani.
Olen onnellinen ja vapaa!

Loppuun vielä aforismi, joka kolahti syvälle.


-- Pidä huolta itsestäsi.
Jos se tuntuu väärältä, älä tee sitä.
Sano mitä tarkoitat.
Älä yritä miellyttää ihmisiä.
Luota vaistoihisi.
Älä puhu itsestäsi ikävään sävyyn.
Älä luovu unelmistasi.
Kun tarkoitat ei, sano ei.
Kun tarkoitat kyllä, sano kyllä.
Ole kiltti itsellesi.
Päästä irti siitä, mitä et voi kontrolloida.
Vältä draamaa ja negatiivisuutta. --

       ROHKEUS- pieni sana- suuret teot

Ööö... Minä en oikein tiedä mistä alottaisin blogitekstini. Kerrankin olen miltein sanaton ja se on harvinaista minulta. Kesälomaa jäljellä vajaa viikko, onhan tässä tullut reipas kolme viikkoa jo lomailtuakin. Kun loma alkoi mietin, että tuhlaisin sen nukkumiseen, reeneihin, hyvin syömiseen ja perheenkeskeiseen aikaan sekä ystävien tapaamiselle. Kaksi asiaa on jäänyt vähemmälle: syöminen ja perheen keskeinen aika. On merkillistä huomata, kuinka henkisellä tasolla tuo ihmisen mieli näläntunteenkin kanssa kulkee. Meni nimittäin kesäloman kaksi ekaa viikkoa niin, että yhtenä päivänä havahduin mikä onkaan se murina sisältäni ja kaivoin ekaa kertaa pannuni tulille kanojen kera. Kaksi pitkää viikkoa aamupuurolusikkaa pyöritellen kyökkäysrefleksin partaalla. Iltapäivällä mieli maassa jääkaappiin katsoen että siellä se puuro vieläkin lautasella möllöttää. Seuraavana aamuna joko mikron kautta tai sitten suoraan roskikseen. Paino laski kolmisen kiloa, joista onneksi osa jo kivunnut takaisinpäin. Mikä oli syy tähän kaikkeen? Äkillinen ero parisuhteessani jota en ollut lomalle suunnitellut. Mutta siitä asiasta en puhu vain kun lähimmäisilleni. Ja puhetta onkin riittänyt. Mulle rakkaat iskä, äiti, Milla ja lähimmät ystävät, olette korvaamattomia kultakimpaleita jokainen <3 Tosi ystävän tuntee siitä, että se on läsnä elämän ylä-ja alamäissä. Ja pakko sanoa, etenkin niissä alamäissä.

Ikinä ei oo ollut niin outo olo mennä reenaamaan kun eron jälkeisinä päivinä. Toimin salilla kuin robotti, ajatukset joka sarjan kohdalla aivan muualla kuin kohdelihaksessa. Silti menin sinne, se on ollut aina maailman paras henkireikä. Jos on hyvä fiilis on salille mukava mennä, jos vituttaa niin sitä mukavempi. Se energia mitä kehonheiluttelu tuottaa on toisenlaista energiaa kuin mikään muu. Sen voi varastoida itseensä ja kasvattaa sitä, uskoo vain tarpeeksi itseensä ja kohdistaa ajatuksensa motivaatioon.
Viimeisen viikon aikana olen huomannut tulosten nousua, aivan mahtavaa. Tuntuu kuin jokin möykky sisältäni olisi poistunut ja nyt jos koskaan olen valmis tuleviin koitoksiin.
Alunperinhän suunnitelmana oli jatkaa Matin valmennuksessa vuoden vaihteessa, mutta päätin toisin. Miksi odotattaisin niin kauan tilanteen ollessa tämä. Jatkamme toivon mukaan toimivaa yhteistyötä syksyn koittaessa, sitten revitään ässä hihasta! :)) En malta odottaa!

Oikein ihanaa kesän jatkoa kaikille, nauttikaa lämmöstä ja kohdelkaa rakkaitanne juuri niin kuin haluaisitte itseänne kohdeltavan!