" Minne maailma kuljettaa 
ja tuuli taivuttaa 
Mikä on tarkoitus ja missä määränpää 
Jos huomaamattasi sä oletkin jo siellä 
Jos oot jo perillä. 

Kuinka helposti jälkeen jää 
niin monta ystävää 
kun almanakkaan eksyy aina tärkeämpää 
Missä on poukamas ja minne sammuu kaipuu 
ja sydän rauhoittuu. "    Yölintu/Minne maailma kuljettaa 


Oli syksy 2012 ja olin kotonani riideltyäni parisuhteessani ja halutessani ottaa etäisyyttä ihan kaikesta. Isän luona se on aina onnistunut, samoin äitini ja siskoni luona. Heidän seurassaan voit olla juuri sitä mitä olet. Saa olla hiljaa, saa hymyillä sekä itkeä. 
Isälläni on upea ääni ja kitara sekä laulu on aina olleet osa perhettämme. Muistan kun hän ilahdutti minua surun keskellä laulaessaan olohuoneessa kyseistä Yölinnun kappaletta aamutuimaan kun avasin silmäni sängyssä ja mietin tätä elämää. Jo silloin minut valtasi tunne että elämäni ei voi mennä näin, jotain oleellista puuttuu. Mitä se jokin oli en silloin tiennyt. Nyt taidan vihdoin tietää. 

Jos joskus alttarille saakka kävelen, haluan että isäni laulaa ja soittaa kirkossa akustisesti. Se on ollut pitkään haaveenani. Jos minusta aika jättää ennen häntä, haluan että kirkossa hymyilllään ja mietitään hyviä aikoja ja sitä kuinka tärkeä perheeni minulle olikaan, ihan kaikki kaikessa. Soita isä silloinkin kitaraa, niinkuin silloin kun olimme pieninä Alatiellä ja välillä huikimme sinulle " Eiii taaas" :D Vaikkakin rakastimme musikaalisuuttasi ja salaa myhäilimme, tuo on meidän iskä. Tuo on se iskä joka kasvatti meistä mitä olemme, lujia, kovapäisiä, rohkeita ja positiivisia aikuisia ja antoi meidän olla juuri sitä mitä kukin meistä neljästä halusi, omia itsejämme. Se on se iskä joka kantoi joka päivä töidensä jälkeen ruokaa kaupasta ja hyökkäsimme heti kauppakassien kimppuun hänen parhaansa yrittäessä tehdä meille ihan joka päivä lämmintä ruokaa koulun ja töiden jälkeen. Kävi kokkikurssit ja pyöritti isoa omakotitaloa ja kolmen lapsen taloutta oman firmansa ohella. Isää arvostan ehkä eniten maailmassa. Jos olen tarvinnut apua rahallisesti, on hän aina ollut valmis auttamaan. Muutot ovat läpi opiskelujen ja välirikkojen sujuneet iskän pakettiautolla. Eikä hän koskaa turhista valita, mutta kun jotain päätttää puskee läpi raivolla asiansa eteen. 
On monia jotka ovat syntyneet kultalusikka suussa. Minä en ole yksi niistä, ja siitä olen kiitollinen. Olen auttanut pikkusisarusteni kasvatuksessa ja kotitöissä, tehnyt työtä jotta saan harrastaa paljon, paiskinut kesätöitä 14 vuotiaasta saakka. Se on kasvattanut minut asenteeseen, että mitään ei elämässä saa ilmaiseksi ja kaiken mitä on saanut, siitä pitää osata olla kiitollinen. <3 

Hirveästi en ole treeneistäni puhellut viime aikoina mutta todettakoon että hyvällä sykkeellä mennään ja pääsiäisen tietämillä alkaa dieetti, joka huipentuu sitten syyskuun SM karsintoihin ja toivon mukaan lokakuun päälavalle Lahden Messukeskukseen. Parhaani teen, olen sitten kisaamassa tai katsomossa Lahdessa ja otan tämän kokemuksen kiitollisena ja avosylin vastaan ja toivon että terveys kestää syksyyn ja treenit jatkuvat samalla innolla kuin tähänkin saakka. Minulla on niin paras tuki tähän hommaan tällä hetkellä että loppu onkin vain omasta pääkopasta kiinni. Jotta jaksaa painaa töitä joka ikinen treeni ja muistaa ettei unohda siitä tekemisestä myös nauttia. 
Jatkan TeamSportlife:ssa Halosen Matin ruokavaliolla, kovan kilpataustan omaava kultani minua valmentelee treeneissä kisoihin saakka. Olen hänen ensimmäinen naispuolinen kisavalmennettavansa niin totta helvetissä pyrin tekemään aivan kaikkeni jotta hänen ja minun yhteistyömme työn jälki ei pettäisi syksyllä.  :) 
Pian saavat koirani kyytiä aamulenkkien merkeissä. Sanon heippa kaikelle makealle ja rasvaiselle, joita ei kyllä ikävä jääkään. 

Kyllä se niin on että on turha elämäänsä surkutella ellei ole valmis muutoksiin! 

Iloista kevättä :) 

MITÄ SE ON? 

Olen tässä mietiskellyt miksi on niin vaikeaa rakastaa toista ylä ja alamäissä. Miksi niin monet nykyään luovuttavat, ovat itsekkäitäkin, eivät anna mahdollisuuksia, mokaavat kerta toisensa jälkeen ottamatta mitään opikseen, eivät jousta, eivät kykene näkemään asioita toisen osapuolen silmin. Rakkaus on vaikea asia, silti maailman ihanin tunne. Viha on monesti pelottavan lähellä rakkautta. Elämän tärkein rakkaussuhde sanotaan olevan omiin sisaruksiin. Niitä ei koskaa lakkaa rakastamasta ja ne kulkevat rinnallasi elämäsi pisimmän matkan. Tuo on minusta kaunis ajatus ja harvinaisen totta. 

Kerronpa mitä on mielestäni puhdas ja pyyteetön, vilpitön  rakkaus. 
Paappa saattaa muistamatonta mutta niin skarppaavaa puolisoaan vastaanotolle terveyskeskukseen muutamia kertoja vuodessa. Mummo tulee aina samaan toimenpiteeseen, mutta ei koskaan muista mihin ja minkä takia. Kun soitan kutsuakseni mummon käymään kuuluu taustalta paapan ääni , "Puhu niille sitten kauniisti". Mummo vastaa ja lupaa tulla, lupaa noudattaa ohjeitani. Juttelen vielä hetken paapankin kanssa, sillä muistanhan minä että kyseiset ohjeet ovat aina jääneet naiselta unholaan. 
Sitten koittaa jälleen päivä kun he tulevat, käsi kädessä. Istuvat vastaanottotilaan jossa ei ole yhtään henkilöä heidän lisäkseen. Istuvat vastakkaisille penkeille, paappa ottaa vähän etäisyyttä. Paappa on väsyneen näköinen, murhe ja totaalinen väsymys paistaa kasvoilta. Huoli, ikävä vanhan mummon oikeaa luonnetta takaisin, suru, rakkaus häntä kohtaan. Pieni toivonpilkahdus, että pian paappa saa viettää viikon ainoan hetkensä yksin, istuen puolisen tuntia rauhassa penkillä. Ilman että tarvitsisi katsoa kenenkään perään kuin pientä lasta. Mummu käy luukulla pari kertaa kysymässä koska hänen aika. Paappa ei jaksa nousta perään, hän tietää, vastaanotto alkaa pian.
Tutustuin kyseiseen pariskuntaan pari vuotta sitten ja jo silloin huomasin asioiden laidan. Mummo vipelti menemään pitkän käytävän toisessa päässä, vaarin huikkien häntä tasapaksulla äänellä takaisin päin. Taas mummon aika odottaa oli hänelle liian pitkä, jälleen kerran hän mietti mihin hänet oli tuotu ja miksi. Paappa tiesi, ei jaksanut mennä perään. Minä menin. Mietin eikö kukaan pysty tilannetta hallitsemaan. Ja kuinka paljon tälläisiä pariskuntia maassamme elelee, se on mahdottoman hankala tilanne kuvitella. Kun rakkain ihmisesi on vieressä mutta hänen olemuksensa on poissa. Rakastat niin paljon ettet voi kuvitella elämää ilman häntä, välillä syyllisyys painaa, haluaisit kuvitella elämän ilman häntä, silti rakastat yli kaiken. 
Kun mummon vuoro vastaanotolle koitti jälleen kerran, oli minulla työssäni hiljainen hetki. Paappa jäi yksin aulaan istumaan. Menin juttelemaan, kysyin käykö kotiapuja, onko hän ikinä haaveillut yksin lomalle lähtemisestä. Paapan silmät kostuivat, hän sanoi, ketään ei käy. Hänestä aisti, että hän oli otettu kun joku kysyi kerrankin hänen jaksamisestaan eikä kaikki pyöri puolison asioiden ympärillä. Puolison joka riisui edessäni rintamustaan peitellen ja kertoi olevan laihtunut. Näinhän minä sen kertomattakin. Uusia rintaliivejä ei oltu hankittu, vanhat kaarituelliset roikkuivat päällä sillä haluaahan hän edelleen tuntea olonsa naiseksi. Laitoin asiaa eteenpäin tuolloin, mummo tykkäsi kun huolehditaan mistä ruokahaluttomuus johtuisi. 
Jatkoin juttua paapan kanssa. Selvisi, että kukaan ei voi heille soittaa sillä jos paappa vastaa on mummo koko ajan kyselemässä miksi olet puhelimessa, kuka siellä on. On vainoharhainen ja vihainenkin. Tarjosin avopalveluohjaajan numeroa, mutta paappa ei voinut sitä ottaa vastaan sillä ei pysty puhelimessa juttelemaan. Saimme sovituksi juonen jolla avopalveluohjaaja soittaa paapalle kaikesta huolimatta. Hän oli huojentunut. Sanoi kiitos ja hymyili ensimmäisen kerran minulle. 
Toivon heille kaikkea hyvää. Silti sydämmeni särkyy heitä katsellessa. Kuka on keksinyt että rakkaus on noin vahvaa tekoa. Se on harvinaista rakkautta se joka kaiken tuon kestää. Se on tosirakkautta.