Joskus sitä miettii mikä auttaa elämässä läpi vaikeiden aikojen. Mikä se on se voima joka kantaa sua vaikket ketään näe, mutta jonkun tunnet lähelläsi. Se on usko johonkin luotettavaan, lämpimään ja rauhaan. Mä en tiedä vieläkään mikä se JOKIN on, mutta se jokin on ottanut mut syleilyynsä monta kertaa kuluneen vuoden aikana. Eikä ei. En ole mikään himouskovainen mutta viimeisen kahden vuoden aikana on läheisten menettäminen ollut lähempänä kuin koskaan aiemmin. Oon ollut tilanteissa joissa en ole pystynyt auttamaan läheisimpiäni eikä kukaan muukaan ole pystynyt. Silloin oon ristinyt käteni ja pyytänyt voimaa ja enkeleitä läheisteni tielle. Mun toiveeni on täyttynyt ja se on enemmän kuin mikään muu elämässä. Se on antanut voimaa, uskoa ja toivoa siihen että elämä on hauras asia ja mitään eikä ketään tulisi pitää itsestään selvänä.
Kummitätini on kertonut rajatilansa kokemuksista kun on käynyt niin lähellä kuolemaa kuin kuka ikinä voi käydä. Kaksi elämäni ihaninta ja tärkeintä puhelua on ollut se kun sain langan päähän Helsingissä leikatun veljeni joka loukkaantui Afganistanissa ja se kun kuulin kummitätini äänen ensimmäisen kerran hänen ollessaan teho-osastolla Meilahdessa. Kuinka pieneksi ja avuttomaksi voikaan ihminen itsensä tuntea kun veljeä hoivataan tuhansien kilometrien päässä eri maassa tai kun pidät kädessäsi haurasta, nukutetun ihmisen kättä. Kolmas tärkeä puhelu tuli tänään koettua kun sain puhua kahteen otteeseen akuutisti leikatun kummitätini kanssa puhelussa. Kun aloin itkeä hän vastasi että aina saa itkeä kun itkettää ja aina nauraa kun naurattaa. Veljeni kanssa kun kaksi vuotta takaperin puhuin hänen ollessaan sairaalassa hän sanoi että älä sitten ala itkemään puhelun loputtua. Tuntee mut myös liian hyvin. Ja itkinhän minä. Mutta ilon ja helpotuksen kyyneliä. Ilosta itkeminen on puhdistavaa, sitä ei voi kun ihmetellä kuinka ihmeitä todella tapahtuu.
Oon kertonut ystävillenikin avoimesti että uskon enkeleihin. Mua saatetaan pitää vähän höyrypäänä mutta oon uskonut niihin läpi elämäni. Muistan ala-asteelta ajan jolloin olin varmaan noin kahdeksan vuotias kun vierailimme koulukaverin kotona porukalla. Koulukaverini äiti kertoi näkevänsä joskus enkeleitä talossaan ja muut pitivät häntä hulluna. Minä en, minä hymyilin.
Kummitätini on uskonut myös aina enkeleihin. Kun puhuimme alkukesästä silloin kun hän oli jo paremmassa voinnissa mutta edelleen sairaalassa kysyi hän kesken puhelun: "Onko suojelusenkelisi mies vai nainen?" Olin hetken hiljaa ja sanoin: minusta tuntuu että se on nuori mies. Tätini naurahti ja sanoi: ja se on muuten aika hyvännäkoinen ja niin kiltti. Sillä on ruskeat silmät ja se on ollut täällä luonani. Lähetän sen nyt takaisin sulle. Meidän suojelusenkelit ovat hyviä ystäviä.
Olin taas hiljaa ja sitten hymähdin. Hyvä että apu tuli perille.
