MITÄ SE ON?
Olen tässä mietiskellyt miksi on niin vaikeaa rakastaa toista ylä ja alamäissä. Miksi niin monet nykyään luovuttavat, ovat itsekkäitäkin, eivät anna mahdollisuuksia, mokaavat kerta toisensa jälkeen ottamatta mitään opikseen, eivät jousta, eivät kykene näkemään asioita toisen osapuolen silmin. Rakkaus on vaikea asia, silti maailman ihanin tunne. Viha on monesti pelottavan lähellä rakkautta. Elämän tärkein rakkaussuhde sanotaan olevan omiin sisaruksiin. Niitä ei koskaa lakkaa rakastamasta ja ne kulkevat rinnallasi elämäsi pisimmän matkan. Tuo on minusta kaunis ajatus ja harvinaisen totta.
Kerronpa mitä on mielestäni puhdas ja pyyteetön, vilpitön rakkaus.
Paappa saattaa muistamatonta mutta niin skarppaavaa puolisoaan vastaanotolle terveyskeskukseen muutamia kertoja vuodessa. Mummo tulee aina samaan toimenpiteeseen, mutta ei koskaan muista mihin ja minkä takia. Kun soitan kutsuakseni mummon käymään kuuluu taustalta paapan ääni , "Puhu niille sitten kauniisti". Mummo vastaa ja lupaa tulla, lupaa noudattaa ohjeitani. Juttelen vielä hetken paapankin kanssa, sillä muistanhan minä että kyseiset ohjeet ovat aina jääneet naiselta unholaan.
Sitten koittaa jälleen päivä kun he tulevat, käsi kädessä. Istuvat vastaanottotilaan jossa ei ole yhtään henkilöä heidän lisäkseen. Istuvat vastakkaisille penkeille, paappa ottaa vähän etäisyyttä. Paappa on väsyneen näköinen, murhe ja totaalinen väsymys paistaa kasvoilta. Huoli, ikävä vanhan mummon oikeaa luonnetta takaisin, suru, rakkaus häntä kohtaan. Pieni toivonpilkahdus, että pian paappa saa viettää viikon ainoan hetkensä yksin, istuen puolisen tuntia rauhassa penkillä. Ilman että tarvitsisi katsoa kenenkään perään kuin pientä lasta. Mummu käy luukulla pari kertaa kysymässä koska hänen aika. Paappa ei jaksa nousta perään, hän tietää, vastaanotto alkaa pian.
Tutustuin kyseiseen pariskuntaan pari vuotta sitten ja jo silloin huomasin asioiden laidan. Mummo vipelti menemään pitkän käytävän toisessa päässä, vaarin huikkien häntä tasapaksulla äänellä takaisin päin. Taas mummon aika odottaa oli hänelle liian pitkä, jälleen kerran hän mietti mihin hänet oli tuotu ja miksi. Paappa tiesi, ei jaksanut mennä perään. Minä menin. Mietin eikö kukaan pysty tilannetta hallitsemaan. Ja kuinka paljon tälläisiä pariskuntia maassamme elelee, se on mahdottoman hankala tilanne kuvitella. Kun rakkain ihmisesi on vieressä mutta hänen olemuksensa on poissa. Rakastat niin paljon ettet voi kuvitella elämää ilman häntä, välillä syyllisyys painaa, haluaisit kuvitella elämän ilman häntä, silti rakastat yli kaiken.
Kun mummon vuoro vastaanotolle koitti jälleen kerran, oli minulla työssäni hiljainen hetki. Paappa jäi yksin aulaan istumaan. Menin juttelemaan, kysyin käykö kotiapuja, onko hän ikinä haaveillut yksin lomalle lähtemisestä. Paapan silmät kostuivat, hän sanoi, ketään ei käy. Hänestä aisti, että hän oli otettu kun joku kysyi kerrankin hänen jaksamisestaan eikä kaikki pyöri puolison asioiden ympärillä. Puolison joka riisui edessäni rintamustaan peitellen ja kertoi olevan laihtunut. Näinhän minä sen kertomattakin. Uusia rintaliivejä ei oltu hankittu, vanhat kaarituelliset roikkuivat päällä sillä haluaahan hän edelleen tuntea olonsa naiseksi. Laitoin asiaa eteenpäin tuolloin, mummo tykkäsi kun huolehditaan mistä ruokahaluttomuus johtuisi.
Jatkoin juttua paapan kanssa. Selvisi, että kukaan ei voi heille soittaa sillä jos paappa vastaa on mummo koko ajan kyselemässä miksi olet puhelimessa, kuka siellä on. On vainoharhainen ja vihainenkin. Tarjosin avopalveluohjaajan numeroa, mutta paappa ei voinut sitä ottaa vastaan sillä ei pysty puhelimessa juttelemaan. Saimme sovituksi juonen jolla avopalveluohjaaja soittaa paapalle kaikesta huolimatta. Hän oli huojentunut. Sanoi kiitos ja hymyili ensimmäisen kerran minulle.
Toivon heille kaikkea hyvää. Silti sydämmeni särkyy heitä katsellessa. Kuka on keksinyt että rakkaus on noin vahvaa tekoa. Se on harvinaista rakkautta se joka kaiken tuon kestää. Se on tosirakkautta.
